Teksti ja kuvat: Marko Säynekoski
Yhdettätoista kertaa järjestetty Saarihelvetti on vuosi vuodelta laajentanut tarjontaansa. Tänä vuonna vaihtoehtoista musisointia tarjosivat blueskitaristi Erja Lyytinen sekä punkretkue Huora. Bändivalinnat ovat virittäneet myös jossain määrin keskustelua, mutta pääosin metallifanit ovat avarakatseisia ja suhtautuvat varsin suopeasti, kun lähdetään loikkimaan raja-aitojen yli.
Pääasia Saarihelvetissä oli kuitenkin metalli, ja tänäkin vuonna suhteellisen pieni festivaali pystyi omassa mittakaavassaan tuomaan aistittavaksi metallin nykytilan kohtuullisen laajalla skaalalla. Esimerkiksi reilu puoli vuosikymmentä sitten olisi ollut vaikea kuvitella Eleinin tai Saran kaltaisia yhtyeitä Viikinsaareen, mutta nykymaailmassa molemmat solahtivat kattauksen joukkoon varsin suvereenisti, ja etenkin ruotsalaisen Eleinin mahtipontisuutta tavoitteleva sinfoniametalli soi nätisti luonnonläheisessä ympäristössä.
Eräitä mielenkiintoisimpia hetkiä tarjosivat portugalilainen Gaerea, jonka postblackiin sisällytetyt avantgardistiset piirteet tekevät kokemuksesta kokonaisvaltaisen. Myös tanskalaisorkesteri Møl oli vaikuttava ilmestys etenkin laulajansa ansiosta, sillä hänen vimmaisesta riehumisestaan ei voinut olla pitämättä.
Musiikki jakaa vahvasti mielipiteitä ja kullakin oli omat suosikkinsa. Kotimaiset Stam1na ja Insomnium tekivät vakuuttavaa ja laadukasta jälkeä, mutta Swallow the Sun jätti lähtemättömän jäljen, kun yhtyeen tuskainen melankolia suorastaan valui lavalta yleisön päälle.
Saarihelvetti on tunnettu märkyydestään, sillä Viikinsaaresta on harvoin selvinnyt kuivin jaloin silloinkaan, kun tapahtuman aikaan ei ole juurikaan satanut. Tänä vuonna perjantain alkuillan ns. ajoittainen vesisade poiki muutaman hassun pisaran, mutta muutoin viisituhatpäinen yleisö sai kylpeä auringon paahteessa.
Mutta yhtä ja ainoaa kysymystä Viikinsaaressa jaksettiin kuiskia koko viikonloppu: missä oli Turmion Kätilöt?
Møl.
Møl.
Møl.