Teksti ja kuvat: Mikael Mattila
Pori Jazzista on tänä vuonna oltu vähän huolissaan.
Ohjelmajulkistukset tulivat kuulemma liian myöhään, ja silloin kun ne tulivat, jupistiin, että jaa, tämmöistä. Alaikäisetkin rajattiin festareilta pois, ja keskustelu Jazzkadusta on Poriin lokalisoitu versio Tampereen Viistokatua ja Helsingissä Malmin lentokenttää koskevista ikiliikkujista.
Vaan mitäpä mustaa valkoiseksi selittämään. Porin keskustassa pyörivät jazzien aikaan festivaalivieraiden sijasta lähinnä risupallot (ja Pet Shop Boys). Pääkonserttiviikonlopun kävijämäärän puolittuminen edellisvuodesta oli kiusallista kompurointia. Alaikäisen jazzyleisön pihalle potkiminen on keskisormennäyttö kulttuurikasvatukselle.
Huomionarvoista oli myös, että perinteisesti jazzeilta useamman konsertin radioinutta Yleäkään ei ollut paikalla.
Huolestumisen jazzien puolesta kuitenkin ymmärtää. Festivaali on Porille brändivoitto, ja, vähän provosoivasti sanoen, harvoja ulkopaikkakuntalaisen syitä mennä kaupunkiin kesällä. Vertaus: tuskinpa kovin moni lähtee Sodankyläänkään ilman elokuvajuhlia.
Samalla Pori Jazz on ilman muuta kärsinyt globaalista keikkarintaman kurjistumisesta. Kaikki on koronan jälkeen ollut kallista ja vaikeaa. Venäjällekään ei pääse. Pori Jazzin profiiliin sopivat artistitkin käyvät vähiin. Missä ovat suurten ja vakavaraisten ikäluokkien sopivan aikuiset ja asialliset jättiartistit – etenkin sellaiset, jotka eivät liiaksi Suomessa ramppaa? Peter Gabriel? Doobie Brothers, vaikka sitten ilman Michael McDonaldia? Donald Fagen? Saataisiinko Sade vielä Poriin?
Mutta se metakeskustelusta. Keskitytään itse ohjelmaan.
Al Di Meola vastasi festivaalin kummelijazzista.
Genren sisältä katsoen Jazzien järein buukkaus oli kitarasuuruus Al Di Meola. Hänen kokoisensa tähdet käyvät vähiin, ja edellisestä Suomen-visiitistä (Savoy) oli vierähtänyt 7 vuotta. Porissa mies kävi viimeksi legendayhtye Return to Foreverin kanssa vuonna 2008. Sitten Chick Coreakin kuoli.
Viime vuosina aika yhdentekevää akustista hiplailua julkaissut Di Meola muisteli Lokkilavalla sähköisiä vuosiaan. Biisit olivat liki 50 vuoden takaa, mutta mikäpä siinä: ehtaa kummelijatsia kuulee aina mielellään livenä, vieläpä alan mestarilta.
Aluksi tiluttajan ote haparoi. Flight Over Rion nopeat juoksutukset lipsuivat. 70-vuotias Di Meola sai vuosi sitten sydänkohtauksen kesken keikan ja joutui hetkeksi huilille. Kenties se vaikutti terävimpään näppäryyteen. Silti roso toi soittoon, harvinaista kyllä, jännitystä ja luonnetta.
Maestro Di Meolan ja basisti Mike Popen sooloiluissa päästiin fuusiojazzin ytimeen.
Vähän tragikoomista oli sekin, kun perkussiomies Gumbi Ortiz yritti kesken pitkän fuusio-odysseian laulattaa ihmisiä lattarihenkisillä loilotuksilla, mutta melodiat olivat selvästi liian polveilevia tihkusateessa seisseelle yleisölle.
Onneksi bändi ja solisti lämpenivät: Señor Mouse ja Return to Seventh Galaxy lähtivät jo voimalla. Törkeimmät hetket olivat luonnollisesti niitä, kun Di Meola soi paikkoja myös kosketinsoittaja Philippe Saisselle sooloilla juustoisilla syntikkasoundeilla, tai kun basisti Mike Pope päästettiin irti.
Tällainen sekoilu on fuusiojazzin suola, piti siitä tai ei.
Pet Shop Boys tarjoili taatun setin pop-euforiaa.
Di Meolan viimeisten nuottien jälkeen päälavalla alkoi jylistä. Pet Shop Boys ei haparoinut.
Raameiltaan setti oli sama kuin vuosi sitten Helsingin Jäähallissa. Bändi kiertää yhä suurimpia hittejään esittelevällä Dreamworld-konseptilla. Taustakankaalle ilmestyi Ukrainan lippu, eeppinen taustanauha pauhasi. Jännite purkautui kepeään pianomelodiaan, ja suurenmoinen Suburbia alkoi.
Koreografia oli hienovarainen: Aluksi Neil Tennant ja Chris Lowe jököttivät leveän kankaan edessä mustavalkoisten valojen pyyhittävänä. Sitten värisävyjä ja kuvia ilmestyi. Muistoja vanhoista musiikkivideoista, kuten vaikkapa mestarillisen vuokralaissaaga Rentin aikana. Left to My Own Devicesin kohdalla kangas nousi, ja kaksikon takaa paljastui koko bändi. Oikeita soittimia!
Tuoreinta Nonetheless-albumia kuultiin kolmen kappaleen verran. Niistä paras oli Loneliness, taatun laadukas popkappale. Dancing Star popularisoi marginaalia: koko Kirjurinluodolle esitetty laulu Neuvostoliitosta länteen loikanneesta balettitanssija Rudolf Nurejevista. A New Bohemia oli lempeästi kuviteltua menneisyyttä syleillyt balladi.
Settimuutosten ansiosta Domino Dancing esitettiin kokonaan. Helsingissä se oli jostakin käsittämättömästä syystä kytketty edellisalbumi Hotspotin aika turhaan Monkey Business -albumiraitaan.
Toisaalta se edusti uutta materiaalia, ja sitä bändi suurilta osin ansiokkaasti edelleenkin tekee. 70-vuotias täyttänyt Neil Tennantkin vain paranee vanhetessaan. Kenties seuraavalla kiertueella kuullaan taas myös Pop Kids, Love Is A Bourgeois Construct tai Love etc.?
Onneksi yhtye arvostaa parasta kappalettaan niin paljon, että säästää sen viimeiseksi. Hyväntuulisen popmessun sekä Jäähallissa että Kirjurinluodolla päättänyt Being Boring sulattaa sydämen joka kerta. Sen kertosäkeessä kerrotaan elämästä kaikki olennainen.
Lontoon älykköduo veti mukavasti porukkaa Kirjurinlavan päälavan eteen.
Panin merkille, että tänä vuonna Kirjurinluodolla kuultiin myös vaihtelevanlaisia covereita. Tietenkin koko jazzgenre rakentuu klassikoiden uudelleentulkinnoille, mutta esimerkiksi Lokkilavalla perjantai-iltana esiintyneen Joshua Redmanin ja solisti Gabrielle Cavassan ei olisi tarvinnut esittää kahvilajazz-versiota Hotel Californiasta.
Myös torstaina Pet Shop Boysia lämmitelleen Sophie Ellis-Bextorin setti seisoi jättiläisten olkapäillä. Puolivälissä tuli sellaisia lainoja kuin Modjon ranskahouse-leka Lady ja Alcazarin hömppähumppa Crying at the Discoteque. Vielä vahvemmin ruotsinlaivaa edustivat Abban Gimme Gimme Gimme ja Madonnan Like A Prayer.
Sophie Ellis-Bextor tulkitsi muun muassa Madonnaa.
Toisaalta yhdessä italotuottaja Spillerin kanssa jo ennen jättihitti Murder on the Danceflooria (luonnollisesti setin viimeinen biisi) tehty Groovejet on ihana house-paukku, joka vain kaikui vaikeaan ympäristöön tihkusateisessa alkuillassa. Ellis-Bextor itse oli esiintyjänä yllättävän karismaton, mutta välispiikeissään aivan sympaattinen höpöttelijä.
Housea coveroi myös espanjalainen bassohirmu Vincen Garcia, kun tämän loputtoman tilutuksen välissä vedettiin hetki Daft Punkin One More Timea. Hysteeriseltä Tiktok-syötteeltä kuulostanut, jatkuvasti johonkin suuntaan muttei samalla oikein mihinkään mennyt opistofunk oli kuitenkin tyhjentänyt itsensä noin viidessä minuutissa. Toinen opistoveivaajista koostettu bilepumppu Scary Pockets taasen koosti koko settinsä eri aikakausien soulista ja funkista.
Ellis-Bextor ei loistanut karismallaan mutta jätti sympaattisen vaikutelman.
Oma lukunsa oli myös perjantain päähidalgo Jason Derulo, jonka koko ura rakentuu palimpsestille Imogen Heapin Hide and Seekista. Sen lisäksi Kirjurinluodon illassa raikasi Stand By Me’tä melkoisen typerästi kierrättänyt Hands On Me. Toisaalta perjantai oli yleisömääräisesti viikonlopun paras päivä, eli kenties nykypäivän kolmekymppiset olivat saapuneet verestämään limuviinanuoruuttaan tyhjyyttään kumisseeseen macho-oopperaan.
Kun Derulo kyseli yleisöltä, kuka yleisössä on asennoitunut siihen, että tästä vuodesta tulee “kaikkien aikojen paras”, oli pakko miettiä, eikö äijä lue uutisia.
Esitys oli sitä kuuluisaa “suurta maailmaa” tanssiryhmineen ja rekvisiittoineen, mutta substanssia itsemytologisointiin hänellä ei ole edes Draken vertaa. Eikä varsinkaan biisejä. Ja kun hän veti ylleen punaisen pikkutakin, oli mahdotonta olla ajattelematta toista suurempaa tähteä, The Weekndiä. Nyt voi sanoa: tämä elostelu oli Temusta tilattu.
Kitaristi Jenni Kinnusen johtama Tinyhawk & Bizzarro esiintyi sateessa pienelle mutta intohimoiselle yleisölle.
Oli Jazziin tänäkin vuonna saatu virtaviivaisiakin buukkauksia.
Sofistipoppari Fabiana Palladino oli ajankohtainen artisti, mutta väärässä paikassa. Artistin aivan hyvän debyyttialbumin viipyilevä soultunnelmointi kaikui arasti liki tyhjälle asfalttikentälle lauantaina puoli kolmelta. Tällaista ajankohtaa nousevalle ulkomaalaisartistille oli vaikea perustella.
Sade taasen kiusasi Teosto-palkinnollakin kunnioitettua Tinyhawk & Bizzarroa, joilta hetkeksi simahti jopa äänentoisto. Bändi sentään selvisi voittajana maaliin ja yleisö kuulosti olevan Jenni Kinnusen seikkailurockista oikein innoissaan. Sietääkin olla, hieno yhtye.
Sungazerin koreografiat ja asut toivat mieleen aikuisten Fröbelin Palikat.
Amerikkalainen fuusiohirmu Sungazer sai sentään nimensä mukaisesti nauttia auringosta. Syksyllä loppuunmyydylle Korjaamolle esiintynyttä kvartettia kipparoi YouTube-basisti Adam Neely. Välillä djent-hevin kautta koukannut bändi on meiningissään hillittömän tekninen, mutta samalla vilpittömän nörtti.
Yhdenmukaisiin, trooppiselta drinkiltä näyttäneisiin kokovartaloasuihin sonnustautunut bändi oli kuin aikuisten Fröbelin Palikat viimeistään siinä vaiheessa, kun Neely laittoi yleisön laskemaan tahtilajeja ja tanssimaan 9/8-rytmin päälle. Lisäksi bändin sävellyksissä tuntui olevan oikeasti sisältöä – ainakin siinä hetkessä. Kelpaa!
Yhdenmukaisissa asuissa soittanut bändi oli tekninen mutta viihdyttävä.
Samaan aikaan Lokkilavalla soittanut Tigran Hamasyan toteutti samanlaista rytmisesti tiheää rockjazzpaiskontaa mutta akustisin soittimin. Harmillista olikin, että keikat oli järjestetty päällekkäin, ja Hamasyan jäi viimeisiä kappaletta lukuun ottamatta kuulematta.
Lokkilavan eksentrisin veijari oli kuitenkin perjantai-iltapäivänä soittanut Alabaster DePlume. Odysseus-festivaalilla vuonna 2022 räjähtävän keikan soittanut DePlume (tai siis Angus Fairbarn) oli tälläkin kertaa sama omalaatuinen itsensä, mutta itse keikka oli edeltäjäänsä introvertimpi ja hallitumpi. Syynä oli paljolti sekin, että nyt solistilla oli omat säestäjät. Viimeksi hän improvisoi suomalaisen sellistin ja rumpalin kanssa.
Eksentrisyydestään tunnettu Alabaster DePlume soitti jopa viipyilevän setin.
DePlumen musiikki on improvisatorista, jopa introverttia. Hän itse hiipi ympäri lavaa palestiinahuiviin kietoutuneena saksofonimantroja töräytellen, rumpali Momoko Gill ja basisti Ruth Goller säestivät. Biisit kehittyivät hitaasti, mutta niissä oli imua: DePlumen nariseva soitto on ainutlaatuista, ja mietteliäs, spirituaalinen musiikki tyystin muuta kuin muu festivaalin tarjonta. Gillin ja Gollerin touhu loi kontrastin: välillä Gollerin basismi meni jo hevimusiikin puolelle, kun Gill soitteli rumpujaan melko pehmeällä tatsilla.
Välillä instrumentaaliosia katkoi DePlumen beat-henkinen runous. Niissä yhdistyy yhteiskunnallinen pohdinta ja yleishumaanit lauseet, kuten “meillä ei ole elämässä mitään muuta kuin tämä aika” ja “me emme ole luonnostaan toisiamme vastaan, joku on meidät siihen käskenyt”. Kun biisi loppui, hän hihkui kuin pikkupoika, samoin kuin Odysseuksen lavalla: “vittu mä rakastan tätä touhua”! Lopuksi hän vaati Palestiinaa vapaaksi.
Joitakin DePlumen luonnonlapsimainen luonne ja poliittiset kannanotot ehkä rasittavat, mutta toisaalta ne muistuttavat jazzinkin alkuajoista, juurista sorrettujen musiikkina. Upea artisti, upea keikka – taas kerran.
Rumpali Momoko Gillin hienovarainen soitto toi kontrastia trion melskeeseen.
Vaan oliko upea myös Pori Jazzin päätös?
Yleisöllisesti Kraftwerk ainakin oli riski, joka kapsahti omaan nilkkaan. Lauantain väkimäärä jäi alle 10 000:n. Kun Kirjurinluotoa silmäili kauempaa rinteestä hieman ennen konsertin alkua, näytti puisto huolestuttavan väljältä. Nyt kävi näin.
Silti paikalle saapunut innokkain yleisö, joka juuri ja juuri mahtui päälavan edessä olleeseen etukarsinaan, tiesi, mitä se oli tullut hakemaan. Edessä tunnelmaa sentään riitti.
Silti vaikutelma oli kaksijakoinen.
Kraftwerk ei ollut yleisömenestys, mutta lavan eteen se toi mukavasti porukkaa.
Toki, Kraftwerk on Pet Shop Boysin tavoin maailman täydellisin yhtye siinä, mitä se tekee. Sen estetiikka on kuin hyvin suunniteltu liikennemerkki, jonka merkitys on säilynyt ymmärrettävänä halki vuosikymmenten. Vanhat tietokonemonitorit, ensimmäiset metalliset luotijunat, 1970-luvun autot.
Tekstitkin ovat yhä iskulauseita, kuin haikuja. Kaikki tietävät, mitä ne kuvaavat. Nykynäkökulmasta Autobahnin teksti voisi olla tekoälyn kuvitelma siitä, miltä moottoritiellä ajaminen tuntuu.
Samalla oli epätodellinen fiilis seurata hämärtyvään poutaiseen iltaan taittuvaa konserttia, jota seurasi etualalla lähinnä harras yleisö. Kraftwerkin keikalla ei suoranaisesti “biletetty”, vaikka The Robotsin remix meneekin mukavasti jalan alle ja keskiverron pyöräilyetapin verran kestävä Tour de France -potpuri tamppaa kuin kuntosalilla. On tämä silti piinkovaa insinöörimusiikkia, jota ei tulla “jammailemaan”.
Ei, vaikka hilpeästi tietokonedemolta näyttäneen Spacelab-kappaleen taustavideossa ufo laskeutui juuri Poriin.
Taustaprojisoinnit nousivat eleetöntä kvartettia suurempaan osaan. Tässä Autobahn.
Nämä seikat eivät vähennä Kraftwerkin ylivertaisuutta. Se oli yhä taianomainen, mystinen, vähän painostavakin.
Tästä esimerkkinä Radioactivity, joka on vuosien saatossa muuttunut selkeän ydinvoimavastaiseksi lauluksi. Tälläkin kertaa biisissä lueteltiin Hiroshima, Harrisburg, Sellafield ja Fukushima ja laulettiin “chain reaction and mutation, contaminated population”. Se ja setin aloittanut Computer World tuntuivat etenkin tässä ajassa dystooppisilta – jonkinlaisilta ydinaseuhittelun ja digitaalisen tietojenkeruun apokalyptisilta pohdinnoilta.
Samalla konemiehet, erityisesti heidän johtajansa Ralf Hütter, 77, alkavat inhimillistyä. Toki tälläkin kertaa pönötettiin vehkeiden ääressä ja taustavideoiden kuvasto oli varsinainen show, mutta esiintymisessä oli jonkinlaista hartautta. Etualan innokas yleisö, joka intoutui laulamaan The Robotsia, kun kappale ei ensin ollut teknisen hämmingin takia käynnistyä, toi esitykseen hilpeää interaktiivisuutta.
Siksi tuntui liikuttavalta, kun lopussa Hütter seisoi yksin lavalla muiden jo mentyä, toivotti hyvää yötä ja kumarsi käsi sydämellä. Ryhdissä ikä ei näkynyt, askellus oli reipasta. Silti tilanteessa oli jotakin haikeaa ja enteilevää.
Samalla se oli sielun voitto koneesta: tämäkin musiikki on ihmisten tekemää.