Livearvio: Jeff Beckin ja Johnny Deppin keikalla oli lavalla yksi huikea ja yksi ei-niin-huikea kitaristi

Tällaista oli meno 19.6. Jeff Beckin ja Johnny Deppin keikalla Helsinki Blues Festivalissa.
Juha Metso / All Over Press

Jeff Beck, Johnny Depp
Tampere-talo
20.6.2022

Huvittavaa, että kaksi Englannin ja koko maailman parasta kitaristia päästiin näkemään Tampereella peräkanaa. Jos vertailua kaipaatte, niin se on sikäli vaikeaa, että niin samasta blues-pohjasta kuin samanikäiset Jeff Beck ja Eric Clapton ovatkin nousseet, he ovat kuitenkin menneet siitä aivan eri suuntiin: Jeff pääsääntöisesti instrumentaaliseen fuusioon ja Eric taas lähinnä eri tavoin painotettuihin juurimusiikin osastoihin.

Yleisluonteisesti Beck — joka kauempaa katsoen ei näyttänyt vuosien saatossa muuttuneen juuri lainkaan — tarjoili täysipainoisemman kokonaisuuden, mutta ei ainakaan minulle aiheuttanut missään vaiheessa sielun tasolla sellaista aitoa liikutusta kuin Clapton parhaimmillaan.

En ole mitenkään ehdoitta Beckin fuusiosoundin kannattaja. Toisaalta täysin selväksi tuli, taas kerran, kuinka suvereeni soittimensa käsittelijä mies on. Tajuttoman dynaaminen, ilmeikäs ja herkkä, tarvittaessa myös hyvin ärhäkkä. Taidemaalari, joka puhuu kuulijalle kitaran kautta.

Tampereellakin Beck suosi kauniiden balladien tulkintoja, joita hän on tehnyt jo 60-luvulta lähtien, alkaen filmisävelmä Love Is Bluesta. Jälki oli nytkin niissä tavallaan jopa viihteellistä, mutta samalla hyvin näkemyksellistä ja kaikesta viihteen stereotypioista riisuttua. Varsinaista bluesia kuultiin, hienostuneesti, vain Brush with the Blues –kappaleessa.

Star Cycle avasi ehtoon napakkana ja hyvinkin modernisti toteutettuna fuusiona, jossa basisti Rhonda Smithkin pääsi funkysti sooloilemaan. Loistava soittaja, mutta vielä enemmän annan lopulta pisteitä Anika Nillesin rumputyölle, joka oli paljon maanläheisempää ja herkempää kuin briljeerausmättöön taipuvaisilla fuusiorumpaleilla keskimäärin. Robert Stevensonin rooli koskettimissa jäi varsin vähäiseksi, lähes huomaamattomaksi. Kyse oli varovaisesta värittelystä.

Erittäin ilahduttava veto Jeffiltä oli heti toisena kuultu You Know You Know, sillä pelkistetyn mystiselle riffille perustuva kappale on peräisin Mahavishnu Orchestran kovin aliarvostetulta debyytiltä, omalta suosikiltani yhtyeen tuotannossa. Ilahduin myös Jimi Hendrixin kuolemattoman Little Wingin alkusoinnuista, mutta yllättäin tulkinta jäi kummallisen varovaiseksi ja lyhyeksi.

Nyt kokonaisuuteen toi uudenlaisen soinnillisen ulottuvuuden Johnny Depp viemällä painotuksen pois fuusiosta kohti laulettua rockia. Filmitähti vaikutti olevan lavalla vähän varpaillaan. Kun hän totesi kerran, tultuaan lavalle reilun puolen tunnin jälkeen Beckin erittäin pelkistetyllä kuulutuksella: “and now…”, että Jeffin soitto pelottaa häntä, niin se tuskin oli kovin vertauskuvallinen kommentti. Lopulta Deppin kitarointi jäi aika marginaaliin eikä siitä rehellisesti sanoen monesti kuulunut mitään, vaikka hän selvästi soitti. Hänen osuudestaan parhaat palat osuivat herrojen yhteisesti tekemään, oikeastaan folk-rokahtavaan Hedy Lamarr –numeroon, jonka Johnny lauloi akustista kitaraa soittaen lähes puhuen mutta vakuuttavasti. Kohtalaisen hyvin toimi myös John Lennonin Isolation ja Let It Be Me –ikivihreä.

Vastaavasti Deppin tulkinta Marvin Gayen upeasta What’s Going Onista jäi perin vaisuksi. Laulu ei kuulunut kunnolla, enkä usko sen olleen pelkästään miksaajan vika. Link Wrayn jylhä Rumble-klassikko vedettiin yhdessä hyvin uskollisesti, instrumentaalina tietenkin.

Ennakkotiedoissa lupailtiin kahden tunnin konserttia, mutta todellisuudessa se jäi — puolen tunnin myöhästymisen jälkeen — lyhyine encoreineenkin (Beatlesin A Day in the Life) vain puoleentoista tuntiin. Kaiken kaikkiaan poistuin paikalta kuitenkin aika tyytyväisenä.