Useita kertoja Suomen parhaaksi festariksi äänestetty John Smith Rock Festival pisti taas kerran sitä kuuluisaa parastaan. Aloitetaan keleistä – mistäpä muustakaan.
Sade kuuluu Suomen suveen, mutta tänä kesänä Laukaan taivaalta ei tullut pisaraakaan – paikoin jopa polttavan kuumaa auringonpaistetta toki sitäkin enemmän. Vedestä ei kuitenkaan ollut pulaa, sillä Peurunkajärven rannalla järjestettävän festivaalin vieraat pääsivät toki halutessaan pulikoimaan lämpimiin – suorastaan kuumiin – aaltoihin.
Eräs yleisen viihtyvyyden suurimmista takeista on puolestaan se, että festivaalin yleisömäärä pidetään loppuunmyytynäkin päivänä sen verran maltillisena, että ärsyttäviä jonoja tai muuta yleistä ahtautta ei pääse syntymään. Mitähän tapahtuisi jos John Smithin vehreälle alueelle otettaisiin vaikkapa kaksikymmentätuhatta ihmistä eräänkin nimeltä mainitsemattoman helsinkiläisfestivaalin tapaan? No, kovin mukavaa ei olisi enää kenelläkään.
Myös monisyinen artistikattaus oli tuttuun tapaan kohdallaan. Siellä mentiin modernista rockista (esimerkiksi Moon Shot) vanhan liiton death metaliin (esimerkiksi Hypocrisy), poweriin (esimerkiksi Stratovarius), heavyyn (esimerkiksi Dirkschneider), hard rockiin (esimerkiksi Pretty Maids), progressiivisempaan osastoon (esimerkiksi Iotunn), tummempiin sävyihin (esimerkiksi Cemetery Skyline) ja sinfonisempaan suuntaan (esimerkiksi Within Temptation). Ja niin edelleen. ”Kaikille jotain” voi olla kulunut kuvailu, mutta kyllähän John Smithin pakasta löytyi taas pataässiä hyvin, hyvin moneen lähtöön.
Tehdäänpä seuraavaksi niin, että nostetaan mainitusta pinkasta esiin muutamia ulkomaalaisnimiä.
Opeth
Kuinka usein Opeth-muusikot ovat valmistautuneet keikkaansa pulikoimalla lavan sivulla ja takana olevassa järvessä? Ainakin yhden kerran, sillä progressiivisen death metalin ykkösnimen väkevä John Smith -setti otti vauhtia Peurungan tummista vesistä.
Yleisöstä kuuluneiden Opeth! Waltteri! Perkele! Waltsu! -huutojen siivittämänä lavalle noussut Opeth aloitti settinsä The Last Will And Testament -albumin §1-avausraidalla ja sen jälkeen oli luvassa seitsemänkymmenenviiden minuutin mittainen ”kesäajelu” niin vanhan kuin tuoreenkin materiaalin parissa.
Tarkasta toimituksestaan uransa alkuajoista asti tunnettu Opeth oli Peurungan rannalla suorastaan hämmentävän kovassa iskussa. Ilman sinivalkoisia lasejakin tuntuu vahvasti siltä, että kolmisen vuotta sitten Opethiin liittynyt Waltteri Väyrynen on tiivistänyt ja värittänyt tukholmalaisyhtyeen soittoa entisestään. Tämä toki kertoo ihan omaa kieltään Väyrysen suunnattomasta lahjakkuudesta ja taidosta.
Entä kuinka usein Opeth on maustanut toimitustaan tulipatsailla? Laulaja-kitaristi Mikael Åkerfeldtin mukaan kertoja on nolla. Siis ennen John Smith -keikkaa. Kyllä vain: Deliverance-järkäleen huikea loppuriffittely sai lisälämpöä kohti taivaita nousseista tulipatsaista. Erikoistouhua.
Phil Campbell And The Bastard Sons
Aikarauta näytti reilua viittä perjantain erittäin lämpimässä alkuillassa, kun lavalle asteli Motörheadissa pienen ikuisuuden soittanut kitaristi Phil Campbell ja hänen ”äpäräpoikansa”. Koska Motörheadia ei voi olla koskaan liikaa, walesilaisyhtyeen tunnin mittainen setti koostui tietenkin pelkästä Moottoripää-materiaalista.
Voiko tällaisilla spekseillä siloteltu homma horjahtaa ojaan? Kai sekin on mahdollista, mutta ainakaan tällä kerralla sellaisesta ei ollut pienintäkään pelkoa. Jumalauta: kun Leirikellojen perheen rouhea höyryjyrä nytkähti liikkeelle vähintäänkin klassisella Iron Fistillä, taakse ei tarvinnut katsella.
Erityisen ilahduttavaa oli se, että Ace Of Spadesin ja Overkillin kaltaisten (liiankin tuttujen) standardien rinnalla setissä oli myös (We Are) The Roadcrew ja Motorheadin tyylisiä hieman harvemmin kuultuja numeroita. Kunniamaininnat ja kumarrukset menevät myös hieman tuoreemmalle Motörhead-klassikolle Rock Outille sekä vanhalle tutulle Orgasmatronille. Niistä ei korkeaoktaaninen raskas rock juuri parane.
Laitetaan maininta myös Bastard Sons -solisti Joel Petersille. Alkuiltapäivän paahtavassa auringossa osa yleisöstä etsiytyi vähän sivummalle puiden tarjoamaan varjoon, jättäen lavan edustan paikoin hieman väljemmäksi. Peters katseli touhua vähän aikaa ja kehotti sen jälkeen porukkaa tulemaan lähemmäksi – kutsuen festivaalivieraita viehkeällä sanakolmikolla ”you lazy cunts”. Oi, kuinka eleganttia.
Hypocrisy
Sarjassamme työvoittoja… Mistä aloitetaan? Ruotsalaisen death metal -veteraanin nelikosta kolme sattui olemaan railakkaasti kipeänä (mahatautia, kuumetta ja niin edelleen). Kuinka sattuikaan, että bändillä oli läpi setin myös rajuja teknisiä haasteita esimerkiksi kitaroiden suhteen.
Toki varsinainen rumpali Henrik Axelsson oli myös poissa riveistä, joten laulajakitaristi Peter Tägtgrenin poika Sebastian sai yllättävän kunnian istahtaa rumpusetin taakse. Tai joutui nousemaan, miten vaan. Peterin niin ikään kipparoiman Pain-yhtyeen rumpali Sebastian on toki soittanut Hypocrisyn materiaalia aiemminkin, mutta hän joutui silti äkkiarvaamatta pahaan paikkaan oudohkon materiaalin parissa. Sebastian oli myös eräs Hypon kuumepotilaista, ja rumputeknikko viilensikin muusikkoa kylmillä pyyhkeillä ja jääpalapusseilla setin edetessä. Tahdittajan ”tiukka paikka” tarkoitti myös sitä, että Hypocrisy joutui keskittymään lähinnä keskitempoisen materiaalin soittamiseen – nopea kaahaus olisi ollut tällä kerralla liikaa.
Vaikka Hypocrisyn keikka jäi lopulta myös odotuksia lyhyemmäksi, bändille täytyy silti antaa täydet pisteet. Aika pirskatin moni rykmentti olisi nimittäin heittänyt pyyhkeen kehään ja todennut, että tänään ei sitten soitetakaan kuolonmetallia. Hypocrisy ei tehnyt niin ja sai porukan ilahtumaan – erityisesti sen yhden eturiviin hakeutuneen fanin, joka oli saapunut paikalle Portugalista!
Ja jos hyvin lyhyt summaus vielä sallitaan, niin täältä pesee: John Smith, olit taas kerran aivan mahtava… Nähdään siis ensi vuonna!
Teksti ja kuvat: Timo Isoaho
Lue myös: John Smith -kuvagalleria, osa 1: Stratovarius, Trio Niskalaukaus ja muita kotimaisia
Lue myös: John Smith -kuvagalleria, osa 2: Opeth, Hypocrisy, Udo, Phil Campbell ja muita ulkomaisia