Teksti: Tami Hintikka, kuvat: Lauri Kurki
Äärimmäisen tarkkojen laskelmieni mukaan yhdysvaltalainen W.A.S.P. on heittänyt vuosien varrella Suomessa yhteensä miljoona keikkaa. Tällä kertaa sirkkelimies Blackie Lawless miehistöineen juhli yhtyeensä eponyymiä debyyttialbumia, joka veivattiin kokonaisuudessaan, ja muutamat valitut palat siihen päälle. Kyllä kelpasi. Loppuunmyyty Kulttuuritalo kertoi, että bändille löytyy kysyntää. Samalla Album One Alive -rundin Suomen-osuudella vedettiin pääkaupungin lisäksi myös Oulussa ja Tampereella, josta tämän raportin kuvat on ammuttu.
Vuonna 1984 julkaistu W.A.S.P.:n esikoislevy sisältää kovia ja vielä kovempia biisejä, joten sillä ei oikein voi mennä metsikköön. Eikä pöpelikköön todellakaan karautettu. I Wanna be Somebodylla käynnistetty show eteni tanakasti levyn biisijärjestyksen mukaisesti. Toisinaan tällaiset lätty alusta loppuun -teemakeikat ovat hieman tylsiä ennalta-arvattavuutensa takia, mutta tässä setissä ei tylsiä hetkiä ollut. Sitä vaan odotti innokkaana seuraavaa ja taas seuraavaa klassista hevirymistelyä – ja niitähän piisasi.
Blackie ja pojat olivat kovassa vedossa. Huippubiisit saivat arvoisensa tulkinnat. Pitkäaikaisissa bändikavereissaan, basisti Mike Dudassa ja kitaristi Doug Blairissa Blackiellä on loistavat laulujoukot. ”Mustin” ilkeä raspi on täydessä (sirkkelin)terässä, ja Dudan ja Blairin laulut tukevat toimintaa täydellisesti. Kaikki lähti niin upeasti: ehkä maailman paras hevislovari Sleeping (in the Fire), Hellion, Tormentor, Wild Child, ja… no siis, kaikki.
Kun debyytti oli herkuteltu loppuun The Torture Never Stopsin myötä, bändi marssi lavalta vain tullakseen huutomyräkän jälkeen encore-puuhiin. En katso potpurihommia hyvällä, mutta tänä iltana nekin annettiin anteeksi. Inside the Electric Circus, I Don’t Need No Doctor ja Scream Until You Like It -kolmikon muodostama medley sai aloittaa keikan loppuilottelun. Tunnelma oli katossa koko ajan, pientä poikkeusta lukuun ottamatta.
Osa yleisöstä oli nauttinut virvokkeita siihen malliin, että jo ennen keikkaa huojutti aika tavalla. Blackie intoutui turisemaan pariin otteeseen hieman pidempään, ja joillakin oli suuria haasteita malttaa kuunnella, mitä W.A.S.P.-päälliköllä oli asiaa. Aivan erityisen surkeaa meno oli, kun Blackie muisteli minuutti tolkulla ja hartaasti ystäväänsä, vain pari päivää ennen keikkaa edesmennyttä Kiss-legenda Ace Frehleyä. Jotkut huutelivat ja mölysivät herkän kertoilun päälle. Tuomittavaa käytöstä, vaikka miten olisi mökäöljyä suonistossa.
Frehleyn, yhden lapsuuteni(kin) sankareista, tuore poismeno loi keikan ylle tietyn mietteliäisyyden varjon, vaikka itse veto olikin täyttä ajattoman metallin juhlaa. Siinä missä musiikki on ajatonta, ihmisen maallinen vaellus ei. Blackie on nyt 69-vuotias. Kellon tikitys, tiimalasin hiekka, ja mitä näitä nyt on. Aika entinen ei koskaan enää palaa, ja tulevaisuudesta ei tiedä kukaan, paitsi sen, että kaltaisteni keski-ikäisten lapsuuden ja nuoruuden heavy- ja hard rock -suuruuksilla ei pisimmilläänkään ole enää kovin monta vuotta tehokasta peliaikaa jäljellä. Todennäköisyydet alkavat olla sitä vastaan. Tai no, muistakaamme toki Scorpions.
En voisi pyytää W.A.S.P.-keikalta juurikaan enempää kuin mitä Kultsalla sain. Blackie johtaa toimintaa, joka tullee jatkumaan vielä hyvän tovin, mutta jos tämä olisi bändin viimeinen kiertue, se olisi kunniallinen tapa lähteä. Toivon silti bändille monia hyviä vuosia. Ja tässähän alkaa heti olla nälkä uudelle W.A.S.P.-konsertille, eli ehkä pian taas nähdään.
Lue myös: W.A.S.P. ja Battle Born Tampereella – katso komeat kuvat
