Livearvio: Metallica Helsingissä – Hevijättiläisen taika on yhä tallella

Metallica / Olympiastadion, Helsinki / 7.6.2024
9.6.2024 11:27

Teksti: Vesa Siltanen, kuvat: Sami Lommi

Vuodesta 1981 raskaan musiikin ilosanomaa maailmalle levittänyt Metallica saapui viimeisimmän 72 Seasons -pitkäsoittonsa (2023) maailmankiertueen tiimoilta Suomeen perjantaina 7. kesäkuuta. Konserttia, jonka liput tulivat myyntiin jo joulukuussa 2022, oli fanien (ja kasuaalimpien kuuntelijoiden) keskuudessa odotettu kovasti – olihan edellisvierailusta vierähtänyt jo melkein viisi vuotta – ja yhtye saikin nauttia täyden Helsingin Olympiastadionin lämpimästä vastaanotosta.

Aiemmista stadionkeikoista poiketen yhtye toteutti jäähallikeikoiltaan tutun lavakonseptinsa muutamaa astetta isommassa mittakaavassa. Bändi ei siis esiintynyt perinteisellä tavalla stadionin toiseen päätyyn rakennetulla lavalla vaan keskellä stadionia ovaalin muotoisella lavalla, jonka ympärille ja sisälle fanit pääsivät seuraamaan laulaja-kitaristi James Hetfieldin, kitaristi Kirk Hammettin, basisti Robert Trujillon ja keikan aikana neljää eri puolille lavaa sijoiteltua settiä soittaneen rumpali Lars Ulrichin toimittamista oikein lähietäisyydeltä. Näin myös stadionin kaikki istumakatsomot saatiin yleisön käyttöön.

Väkeä oli siis liikkeellä todella runsain mitoin. Iltapäivälehdet uutisoivat keikasta ja keikkajärjestelyistä ”kaaoksena” ja ”farssina”, mutta ainakin omasta näkövinkkelistä katsottuna sellaiset puheet ovat vain tyypillistä iltapäivälehtien suurentelua. Jonoja kertyi kyllä, mutta isoille massatapahtumille normaaliin tapaan ja jonottaminen tapahtui hyvässä hengessä. Ja kun monikymmentuhatpäinen hevikansa keikan jälkeen purkautui stadionilta Helsingin yöhön, poistuminen tapahtui harvinaisen vikkelästi ja takkuilematta.

Kun perinteinen AC/DC:n It’s a Long Way to the Top (If You Wanna Rock ’n’ Roll) oli vaiennut ja lavan ympärille sijoiteltujen tornien pyöreissä videoscreeneissä alkoi pyöriä Hyvät, pahat ja rumat Ennio Morriconen The Ecstacy of Goldin saattelemana, tunnelma sähköistyi. Seuraavassa hetkessä Metallica-nelikko olikin lavalla ja Creeping Deathin ensimmäiset sävelet kajahtivat ilmoille.

Tästä alkoi kahden tunnin setti vanhoja thrash/heavy metal -klassikoita 1980- ja 1990-luvuilta sekä muutama valittu siivu 72 Seasons -levyltä. Mukana oli niin kaikkien tuntemia kestosuosikkeja (Nothing Else Matters, Sad but True, Master of Puppets) kuin myös Metallica-veteraaneja ilahduttaneita harvemmin soiteltuja siivuja (Leper Messah, Orion). Viimeisimmän levyn kappaleiden lisäksi muuta yhtyeen 2000-luvun tuotantoa ei perjantain keikalla kuultukaan, mutta näistä eritoten Diamond Headille kumartava Lux Æterna ja toista kertaa ikinä livenä soitettu Inamorata toimivat hyvin ja istuivat sopivasti muun tuotannon joukkoon.

Kuluvalla kiertueella yhtye tekee kaksi konserttia joka keikkapaikassa (toinen Helsingin-keikka on tänään sunnuntaina 9.6.) ja soittaa kaksi täysin toisistaan poikkeavaa settiä. Eli mitään perjantain keikalla soitettua biisiä ei kuulla sunnuntaina ja vice versa. Tästä syystä kaikkia ”koko kansan suosikkibiisejä” ei myöskään oltu lyöty samalle keikalle. Tämä taisikin siis olla ensimmäinen näkemäni Metallica-keikka, jolla ei soitettu Enter Sandmania tai Onea. Mikä oli näin useampia keikkoja bändiltä nähneelle itse asiassa ihan virkistävää.

Helsingin Sanomien keikka-arviossa kuvailtiin yleisöä ”halvaantuneeksi” ja meininkiä ”lässähtäneeksi”. En tiedä, mistä päin areenaa kyseinen kirjoittaja konserttia seurasi tai millaista hullunmyllyä tämä oikein odotti, mutta jos Blackenedin aikana bongasin kahdeksan eri moshpittiä ympäri permantoa (ja samat pitit pyörivät ainakin neljän viimeisen biisin aikana taukoamatta), en nyt ihan sanoisi yleisöä ”halvaantuneeksi”.

Yhtye itse oli juuri niin hyvässä iskussa kuin se voi näin yli 40 vuoden jälkeen olla. Hetfieldin komppikäsi nakutti tuttuun tapaan, mutta miehen äänen kesti hieman avautua ja ensimmäisten kolmen kappaleen, erityisesti Harvester of Sorrow’n korkeimmat nuotit lähtivät hieman ohuesti. Trujillo puolestaan bassotteli vuorenvarmana ja tarjosi myös ekstraviihdettä muun muassa surfaamalla lavan keskelle sijoittuneiden fanien päältä. Jo vuosikymmeniä irvailua ja haukkumista osakseen saanut Ulrich taas on parantanut otteitaan kiertue kiertueelta koko 2000-luvun ja tuntui olevan nyt jotenkin erityisen hurmiossa ja energinen. Oikeastaan ainoa todellinen moitteen sija löytyy Hammettin sooloista, jotka olivat paikoitellen sellaista jazzia, että jos olisi kuullut pelkästään miehen soittoa, ei todellakaan olisi tunnistanut, mikä biisi nyt on meneillään. 72 Seasonsin biiseihin tällainen vapaamuotoisempi lurittelu istuu paremmin, mutta vanhojen klassikkojen mietitympien ja kuulijoiden selkäytimeen iskostuneiden soolojen kohdalla se lähinnä irvistyttää.

Pienistä kauneusvirheistä huolimatta kokonaisuutena soitto kuitenkin kulki eikä Metallica taaskaan tuottanut pettymystä vaan tarjoili viihdyttävän paketin heavy metalia tavalla, johon vain 43 vuoden kokemuksen omaava yhtye, jonka nuorin jäsen Trujillo täyttää syksyllä 60 vuotta, pystyy. Hattua päästä.

Katso Sami Lommin kuvagalleria konsertista tästä.

Lisää luettavaa