Teksti: Mikael Mattila, kuvat: Joonas Virolainen/Allas Sea Pool
Herbie Hancock on 83-vuotias. Hänen ensimmäinen albuminsa ilmestyi yli 60 vuotta sitten. Hän on jazzin viimeisiä jättiläisiä. Hänen ei tarvitse todistella mitään. Hän voisi vähän nojailla flyygeliin jonkun Watermelon Manin kaltaisen klassikon, ja hänen parempaan seppäläänsä sonnustautuva yleisö olisi varmasti ihan tyytyväinen.
Mutta Herbie Hancock itse ei olisi. Hän antaa lavalla edelleen kaikkensa. Se on enemmän kuin juuri kukaan osaisi odottaa.
Askel on kevyt ja soitto jäätävän tarkkaa. Ikä ei kuulu, ei näy. Mitä nyt lavalla liikkuminen on ehkä hieman hidastunut.
Lisäksi tämä kaikki tehdään mitä suurimmalla sydämellä ja aurinkoisimmalla soittamisen ilolla. Herbie Hancock rakastaa sitä mitä hän tekee.
Siitä huolimatta, että Allas Sea Poolilla satoi, loppua kohden yltyen.
”Te olette ne sadepisarat”, Hancock letkautti loppuunmyydyn Sea Poolin yleisölle.
Kuva: Joonas Virolainen / Allas Sea Pool
Keikan ainut varsinainen kömpelöys osui sen alkuun, kun vaatimattomat parisenkymmentä minuuttia kestänyt avauskappale Overture käynnistettiin ambienttisilla avaruussyntikoilla, joiden soundipankki olisi kannattanut päivittää ehkä jossain toissa vuosikymmenellä. Hancock on tunnettu ikuisena innovaattorina, joka on omaksunut uusimmat tekniset vehkeet ensimmäisten joukossa. Silti intro oli lähinnä sympaattisen korni, olkoonkin, että varmasti siinä muisteltiin artistin 1970-luvun alun afrofuturismia.
Vaan äläpä sano. Kun alun huljuttelut saatiin pois päiväjärjestyksestä, otti bändi kurssinsa. Rumpali Jaylen Petinaud iski kompin käyntiin ja basisti James Genus lukitsi linjan. Käynnistyi rautainen jazzfunk, ja viimeistään Hancockin ensimmäinen flyygelisoolo osoitti, ettei täällä todellakaan olla lomailemassa.
Kunnon hassuttelu alkoi viimeistään silloin, kun kitaristi Lionel Loueke otti ohjat ja esitti soolonumerona vanhan klassikon, hip hopista inspiroituneen Rockitin. Koko avauseepos suljettiin viittauksella toiseen jäittihittiin Chameleoniin.
Joonas Virolainen / Allas Sea Pool
Konsertin rakenne olikin kuin häntäänsä syövä lisko. Lopussa Chameleoniin vielä palattiin, uskollisempana alkuperäiselle Headhunters-tulkinnalle vuodelta 1973. Sitä varten Hancock kaivoi esiin taas yhden party trickinsä, keytarin. Tai kuultiin sitä jo edeltäneen Secret Sauce -sävellyksen lopussa.
Viimeistään sen yhteydessä tajusi, ettei Hancockin reissuvihkossa sinällään ole uusia sivuja. Hän on kiertänyt kovin samankaltaisella settilistalla vuosikaudet. Keytarin ohella toinen erikoiskikka oli vocoder (”Taisin olla noin kolmas, joka käytti vocoderia”, vaatimaton mestari juonsi), jota kuultiin vuodelta 1978 olevassa Come Running to Me’ssä. Ratkaisevaa oli se intensiteetti, jolla Hancock ja yhtye veistivät näitä klassikoita. Tulkinnat olivat virtaviivaisia, niin sanotusti tässä päivässä.
Edellämainitusta vocodernumerosta tai Thrust-albumin Actual Proofista kuultiin vähemmän funkit, enemmän vapaasti rönsyilevät jazztulkinnat. Niistä välittyi Hancockin edelläkävijän eetos: vaikka biisit ovat vanhoja, tehdään niistä uusia. Ratkaisu myös karisti viimeisetkin populismin pelot: nyt ei säästellä, vaan soitetaan kunnon jatsia!
Siispä soitossa tasapainoiltiin jatkuvasti liian kompleksisen kummelipilityksen rajoilla. Bändi, erityisesti Hancock itse, ajoi täysillä kurveihin mitä monimutkaisimmilla melodiajuoksutuksilla, mutta jonkinlainen maaginen kollektiivinen tyylitaju pelasti soolot kääntymästä liiaksi sisäänpäin. Kenties yhtyeen juniorilla Petinaudilla oli soitossaan välillä liikaa etukenoa ja näyttämistä, ja trumpetisti trumpetisti Terence Blanchard eksyi hetkellisesti omiin maailmoihinsa, mutta nämäkin seikat osoittivat, että lavalla soitti bändi. Hancock on demokraattinen pomo.
Joonas Virolainen / Allas Sea Pool
Hengähdyksen tarjosi maaliskuussa edesmenneeltä fonistitoverilta Wayne Shorterilta lainattu Footprints. Ei sekään mikään balladi ollut, mutta ilmava, kaikessa rauhassa edennyt sovitus. Toinen suvanto oli Genusin liki kymmenminuuttinen, pohdiskeleva bassosoolo, jossa ei taidettu kuulla yhtään släppäystä. Ihailtavaa malttia!
Täysi vastakohta oli villiksi äitynyt Chameleonin lopun soolotaistelu, jossa laitettiin solmuun niin keytar kuin kitarakin. Lionel Loueke kunnostautui muutenkin bändin hupiukkona repien kitarastaan ilahduttavan kummallisia syntikkasoundeja. Kuin Pat Methenyä, mutta kovemmissa vauhdeissa.
Paikoin bändin touhu oli niin ällistyttävää musiikin juhlaa, että se yllätti jopa soittajat itsensä.
“Huh huh, miksi te laitoitte meidät soittamaan tällä lailla”, Hancock vitsaili yleisölle kipinöivästi päättyneen Actual Proofin jälkeen. Sade jatkui, mutta mies ja yleisö säteilivät riemusta.
“Minulla on täällä aika hauskaa. Ehkä viihdyn vielä hetken!”
Samaa toivoo varmasti jokainen, joka on saanut kokea Herbie Hancockin elävänä. Hän on yhä yksi jazzin kallisarvoisimmista aarteista.