En todellakaan ollut yhtään mitään lisäraportointia vailla Uusi Tampere –putkeni jälkeen, mutta kun todellisuus yllättää aina. Kaveri soitti ja kutsui Vastavirran yläkertaan tapaamaan amerikkalaisia ystäviä ja tsekkaamaan Pekko Käpin keikkaa. Kutsu oli molemmilta osin niin kiinnostava, että sinne lähdin heti kun olin saanut edelliset kirjoitushommat pakettiin. Enkä kadu!
Käpin porukka on tullut nähtyä jo moneen kertaan eikä koskaan ole tarvinnut pettyä, mutta nyt oli taas uutta kierrettä ilmassa. Veto oli ehdottomasti vapaamuotoisin, mitä olen bändiltä nähnyt. Nyt mentiin enemmän jammaillen kuin biisipohjalta. Jos joku kuvittelee jammailun olevan jonkinlaista löysää ajan tappamista viranpuolesta, niin tämä tapahtuma olisi taatusti muuttanut ajatukset.
Meno oli nimittäin juuri sitä, mikä on sydäntäni lähinnä: räävittömän funkyä… hoodoota! Valehtelisinko minä teille? En missään oloissa. Moiseen ei (valitettavasti) täällä Pohjan perillä juuri koskaan törmää, mutta milloin ikinä sitä ilmenee, niin nöyrin palvelijanne on valmis.
Varmasti pelin henkeen oli vaikutusta sillä, että mukana oli nyt — ja ymmärtääkseni myös jatkossa — mestariperkussionisti Ismaila Sane, joka tulee tasan sieltä mistä länsimaisen bluesin, rockin, jazzin, soulin, jne, siemenet aikanaan Amerikoihin tuotiin afrikkalaisten orjien mukana. Ismaila tulee Senegalin Casamancesta, mikä on musiikillisessa mielessä ihan niitä ydinpaikkoja.
Tilanteen funkyyden takasi se, että settiä käsitteli — Sane siis käsirummuissa — vankasti tamperelaistunut Mauritiuksen oma poika Gilbert Kuppusami, joka nykyään putkahtaa näillä nurkin esiin vaikka missä kokoonpanoissa ja aina edukseen. Herrojen vuorovaikutus oli huumaavaa seurattavaa.
Mutta ei niin, että bändin valkoiset miehet olisivat olleet mitenkään perässä hiihtäjiä: kaikki panivat kaiken peliin. Sillä tavalla kunnon jamit syntyy. Kukaan ei tiedä minne päädytään, mutta siinähän se jännitys juuri piilee. Ja tiiviistä vuorovaikutuksesta seuraa vääjäämättä lämpimän yhteisöllisyyden tunne, joka aina, kuten nytkin, ottaa valtaansa myös kuulijat. Syntyy eräänlainen mystisesti ylösrakentava salaseura.
Nuutti Vapaavuori sitoi bassollaan nuoraa rumpaleiden väliin ja tuon kolmiyhteyden imussa Pekko jouhikolla ja Tommi Laine kitaralla virittelivät mahtavia juonia. Jouhikko on ikivanha suomalaissoitin, joten silmiemme edessä kirjaimellisesti kohtasi kaksi suurta voimalinjaa: afrikkalainen ja ugrilainen. Syntyneen energia määrä menee mystiikan puolelle.
Jonkin verran hypnoottisen loitsuvasti laulanutkin Pekko tuntui nyt itse keskittyvän enemmän grooven lietsontaan kuin sooloilevaan irrotteluun, vaikka sitäkin kuultiin. Sen sijaan hän antoi ruhtinaallisesti tilaa Tommille, eikä todellakaan tyhjän päiten. Laine veteli upeasti slideä ja soitti muutenkin hienosti bluesahtavia sooloja. Kaikkein eniten tällä kertaa kuitenkin jouduin ekstaasiin Tommin wäkä-tzakä-kompeista. Niiden funkius oli sitä tasoa, että verrokit pitää hakea Wild Magnoliasista, Metersistä ja Funkadelicistä. Jumaliste!
Useamman kerran tuli mieleen, että tämä bändi pitäisi kiiruusti saattaa keikoille USAan, Britteihin ja vaikka minne. Siinä moni paikallinen leuka loksahtaisi. Voi kuvitella, että maailmalla moni ei millään uskoisi tosi funkin — unohtakaa ne kohteliaat opistonypläykset, joita törkeästi funk-otsikon alla meille usein tarjotaan — roihuavan pimeimmässä Pohjolassa.
Alusta loppuun aivan murharyhmän meininkiä! Ei ihme, että väki huusi kahden setin jälkeen vielä kolmatta, siis tosiaan settiä eikä vain jotain biisiä. Sydämeni liiteli kuin haukka, niin kuin Lakota-inkkareilla on tällaisessa tilanteessa tapana sanoa. Hoodoo elää!
Teksti ja kuva: Jussi Niemi