Teksti ja kuvat: Timo Isoaho
Mitkä ovat ”oddsit” tällaiselle: kun Ville Laihialan kipparoima Poisonblack soitti uransa ensimmäisen keikan Jyväskylän Lutakossa 2000-luvun alkupuolella, iltaman päivämääräksi kirjattiin 28. syyskuuta. Syksyllä 2023, kun yhtye aktivoitui estradeille sellaisen kahdeksan vuoden mittaiselta keikkatuolta, Poisonblack esiintyi Lutakossa 28. syyskuuta – siis sattumalta, ei suunnitellusti. Mystisiä ovat nämä rokkihommat toisinaan.
Mutta se siitä, sillä Soundi ei ollut paikalla Keski-Suomen klubipyhätössä vaan Tampereen Olympiassa yhtä päivämäärämerkintää myöhemmin.
Niin, käsillä on siis Poisonblackin ensimmäinen klubirundi lähes vuosikymmeneen, ja vastaanotto on ollut vähintäänkin innostunut: loppuunmyyty-kylttejä on ripustettu klubien valotauluille suunnilleen sitä mukaa, kun konsertteja on ilmoitettu. Ja niinhän siinä sitten kävi, että ensimmäiseksi julkaistut kuusi täyteen kaupattua PB-esiintymistä (Oulu x 2, Jyväskylä, Tampere ja Helsinki x 2) saivat seuraa lisäkeikoista. Uusista mahdollisuuksista ilahtuivat varmasti myös ulkomaalaiset fanit, joita on tullut – ja tulossa – keikkapaikoille myös niinkin kaukaa kuin Yhdysvalloista.
Millaisessa lyönnissä Poisonblack sitten Tampereella oli? No, lyhyesti ja ytimekkäästi sanoen: ihan perkeleen kovassa. Yhtyeen laajennettu kokoonpano ei todellakaan jättänyt kysymyksille sijaa vaan tarjosi ruosteista syksymetallia koko rahalla.
Laajennettu? Nimenomaan. Tällä spesiaalikierroksella Poisonblackin energiset vedot kestävät reilusti yli puolitoista tuntia, ja tuoreempien myrkkypistosten ohella ”Oulun synkin big band” tuuttaa ilmoille 20-vuotiaan Escapexstacy-debyyttinsä kokonaisuudessaan.
Viimeksi mainittu toki tarkoittaa sitä, että näiden keikkojen solistina Ville Laihialan (laulu-kitara) rinnalla nähdään J-P Leppäluoto. Kitaraosastolla taas vuorottelevat Antti Leiviskä sekä Janne Markus, ja muilta pelipaikoilta löytyvät tutut kasvot Marco Sneck (koskettimet), Antti Remes (basso) ja Tarmo Kanerva (rummut).
Konsertti starttasi Home Is Where The Sty Is -hyökkäyksellä, ja heti kättelyssä hommasta paistoi erityisen kirkkaasti eräs juttu. Nimittäin se, että jos Poisonblackin musta liekki hiipuikin 2010-luvun puolivälissä peräti sammuksiin asti, niin nyt tuo tuli on taas pahemman kerran irti. Itse asiassa se liekki, vittu, tuntuu loimottavan ihan valtoimenaan.
Toisin sanoen ”synkän” Poisonblack-miehistön virneet olivat erittäin leveät heti Tampereen-keikan alusta asti, ja miksi ihmeessä ne eivät olisi olleet: pikavauhtia aikoinaan loppuunmyyty Olympia oli satasella messissä heti ensimmäisistä raskassoinnuista alkaen. Vuosien mittaan tältäkin yhtyeeltä on nähty vetoja, joiden aikana Laihiala ei ole pahemmin spiikkaillut, mutta tällä kerralla Villeltä lähti huumorilla(kin) höystettyjä kiitoksia useampaankin kertaan jo alkusetin aikana. Ja jos et nyt satu tuntemaan Laihialaa ollenkaan, niin lisätäänpä yksi juttu: tällä pohjalaismiehellä ei ole tapana jauhaa turhaa paskaa tai puhella lämpimikseen läpimätiä.
Vajaan kymmenen ”balladeista rokkipaahtoon” -raapaisun jälkeen tapahtui odotettu – J-P:n omin sanoin vääjäämätön – käänne. Poisonblack-kopla vetäytyi hetkeksi pois parrasvaloista ja seuraavaksi mikrofonitelineet löysivät estradilta uudet paikkansa. Kohta muusikot palasivat sorvien äärelle, mutta entistä runsaslukuisampana. Muutamaa hetkeä myöhemmin Olympian sakeaa ilmanalaa halkoi Escapexstacyn avausraita The Glow Of The Flames, ja voihan perkele… Jos J-P oli jo aikoinaan helvetin karismaattinen solisti, niin oikealta ja vasemmalta ohi vierähtäneet vuodet ovat tuoneet miehen tulkintaan yhä enemmän melankolista voimaa, lokakuun värejä ja… no, suvereenia hallintaa.
Escapexstacy on noussut vuosien varrella pistämättömäksi (gootti)klassikoksi, ja Olympian-iltama kertoi taas kerran, ettei levyn kova maine ole noussut tyhjästä. Kun J-P aloitti albumin kohtalokkaalla tavalla päättävän The Kiss Of Deathin, ei Poisonblackin sävykkään toimituksen äärellä voinut kuin puistella päätään. Puistella sellaisella ”ei jumalauta, tämä on melkoista ylivoimaa” -tavalla.
Pistetään sitten vielä parit erikoismaininnat.
Tilanne saa nähtävästi olla ihan millainen tahansa, mutta kun miksauspöydän taakse astelee Eero Vuolukka, niin yksi asia on timantinvarma. Nimittäin se, että illan liveorkesteri tulee soundaamaan ihan saatanan hyvältä. Niin, arvasittekin varmaan jo, että Poisonblackia miksasi Olympian katon alla Eero Vuolukka.
Eräs illan tunteikkaimmista biiseistä oli puolestaan With Her I Die, jonka Ville Laihiala omisti Poisonblackia aikoinaan perustamassa olleelle, keskuudestamme poistuneelle Janne Kukkoselle. Kyseessä on toki myös Kukkosen aikoinaan kirjoittama tyylikäs kappale.
Ja sitten siellä oli vielä Rush. Se sopi illan päätösnumeroksi loistavasti, sillä Poisonblack soitti ko. biisiä aikoinaan jo ensimmäisillä rundeillaan, vaikka Rushin studioversio ilmestyikin vasta Lust Stained Despair -kakkoslevyllä vuonna 2006. Olikin jo melkein päässyt unohtumaan, miten pirun tyylikäs hevistyge se onkaan.
’Cause you’re feeding the fire within me
’Cause you’re making me feel so alive
Kun puhutaan tämän hetken Poisonblackista, niin voiko sitä nyt tuon osuvammin sanoa?
