Kriiik! Tum-tu-tum! Bleeeeb! Dängädänga! Boom! – Kataaaang!
Tortoisen instrumentaalinen musiikki on ehdottomasti parasta kokea livenä. Kotikuuntelussa taustamusiikiksi helposti jäävä säveltaide voi aueta helpommin ja eri tavalla, kun siihen on keskityttävä ja reagoitava. Jos kokemusta yrittää selittää sanallisesti, se ei onnistu koskaan tyhjentävästi vaan jää aina jotenkin vajaaksi.
Siitä tuleekin mieleeni miten Jack Kerouac matkii kirjoissaan onomatopoeettisesti sitä, kuinka muusikot improvisoivat jazzia. Kerouacille kirjoittaminen oli jazzia ja hän kehitteli kirjoittamiseen mahdollisimman jazzmaisen ilmaisutavan. Koska kirjahyllyni on muutosta johtuen kaoottisessa tilassa, enkä löydä Keroucin kirjoja nyt mistään, joudun kysymään tekoälyltä, miten Jack Kerouac kuvailee jazzin soundia kirjoissaan: “Pow Pow Pow, Bäng! Blam! Whap! Bang!”
Näin Tortoisen viimeksi Tampereen Klubilla kesäkuussa vuonna 2011. Onko siitä jo niin pitkä aika? Viisitoista vuotta? Onpa aika mennyt nopeasti! Tavastian lavan keskellä on tuttuun tapaan kaksi rumpusettiä vastakkain. Bändissä on monta pätevää rumpalia ja eräänlaiset rumpu-battlet ovat olennainen osa live-soittoa. 15 vuotta sitten asetelma oli samanlainen mutta materiaali tietysti erilaista.
Yhtye on todella kehittynyt ihan viime vuosinakin, mistä on todisteena hieno Touch -albumi. Klubin keikan jälkeen ovat ilmestyneet ainoastaan The Catastrophist (2016) sekä yhdeksän vuoden levytystauon katkaissut, jo mainittu Touch (2025), jonka tiimoilta yhtye nyt kiertää. Tavastian-keikka on Euroopan-kiertueen ensimmäinen etappi. Ilmassa on jännitystä. Tällä hetkellä ei huvittaisi olla amerikkalaisena Euroopassa. Saa hävetä presidenttiään.
Kun yhtye astuu lavalle, en meinaa tunnistaa soittajia. Soittajista varsin moni on verhoutunut partaan tai viiksiin, eikä yhtyeellä ole esimerkiksi yhteneviä esiintymisasuja. Se ei kuulu tyyliin. Mitä avantgardempaa musiikki on, sitä enemmän norm-corea pukeutuminen on? Tunnistan kaikki muut muusikot, mutta missä on kitaristi Jeff Parker? Tänään Parkeria tuuraa James Elkington. Hän yrittää soittaa kuten Parker, mutta hän ei ole tehnyt näitä kitarasovituksia vaan Parker, jonka töksähtelevälle tyylille ne ovat ominaisia. Ihan hyvin Elkington keikasta kuitenkin selviää.
Tortoisen keikka on monin osin tuttu mutta arvaamaton, hyvin ammattitaitoinen, todellinen trippi, potpuriksi sovitettu kokoelma erikoisia, erilaisia biisejä levyiltä vuosien varrelta. Tiistain settilistassa parhaiten edustettuja albumeita olivat uusi Touch sekä yhtyeen parhaana pidetty levy TNT, joilta molemminlta on setissä neljä kappaletta.
Jokaisen biisin alkaessa ja soidessa tulee tunne, että olen tämän kuullut ennenkin ja pidän tästä, mutta en osaa sanoa, mikä kappale on kyseessä tai että millä levyllä se on. Onneksi on teknologia, joka kertoo meille seuraavaa:
Keikka alkaa uuden Touch -levyn aloittavalla Vexations -kappaleella ja jatkuu psykedeelisesti kehittyen TNT-levyn The Equatorin syntetisaattorikilkutukseen. Beacons of Ancestorship -albumin helmen, Prepare Your Coffinin parissa yhtye yltyy jo melkoiseen myllytykseen. Sitä seuraa ties millä logiikalla uuden levyn Axial Seamouth. Kaunis I Set My Face To The Hillside TNT:ltä on hyvä valinta settiin ja se vaihtuu lennosta uuden levyn jumittavaan Night Gang -biisiin, jossa Doug McCombsin plektralla näppäilemä kuusikielinen basso ja sillä soitetut “morriconemaiset” kitarateemat johdattelevat kuuntelijan Standards -albumilta mukaan poimittuun Monicaan, joka on monesti keikoilla kuultu tunnelmapala. McCombsin Fender VI -bassosta on tullut keskeinen osa Tortoise -soundia.
TNT:llä olevalla In Sarah, Mencken, Christ, and Beethoven There Were Women and Men -kappaleella yhtye aloittaa uuden nousuvaiheen pienen suvannon jälkeen. Kuvainnollisesti auringon valossa levottomasti välkehtivä Ten-day Interval nostaa tunnelmaa ja yllättäen mukana on myös It’s All Around You -levyltä mainio Crest.
Setissä on tasan kymmenen kappaletta, jotka soitettuaan yhtye kumartaa ja poistuu takavasemalle. Yhtye palaa vielä lavalle ja varsinainen yllätys on debyytillä löytyvä Tin Cans Twine. Toisena encorena yhtye soittaa vielä uudelta albumilta Rated OG:n. Sitten kaikki on ohi.
Tuntuu kuin Tortoisen kappaleet pitäisivät sisällään “arvoituksen”, jonka kuuntelijan tulisi ratkaista. Toisinaan niin tavallaan pitääkin. Polyrytmiset kompit ja soitinosuudet vaativat myös kuuntelijalta paljon. Tortoisen moniaistillisessa musiikissa kuva ja ääni eroavat toisistaan. Yhdessä työstetyistä kappaleista kuulee miten vapaasti assosioiden sävelmä kehittyy kohti lopullista muotoaan. Ja kun touhua saa seurata aivan vierestä, voi aistia soittajista huokuvan syvän intohimon.
Tortoise on sisäistänyt hienosti post-rockin eetoksen ja tavoittelee jokaisella levyllä uusia, korkeampia sfäärejä. Touchin musiikki on aidosti kokeellista, mutta silti kummallisella tavalla tarttuvaa. Krautrock, dub, jazz ja elektroninen musiikki nivoutuvat harvoin näin saumattomasti yhteen ja jättävät vain vähän sijaa sanoille. Tortoisen tapa käyttää Vibrafonia ja Marimbaa kuulostaa puolestaan indonesialaiselta (Java & Bali) Gamelan -musiikilta.
Teksti ja kuvat: Sami Nissinen
