Teksti: Aki Nuopponen, kuvat: Kaisla Mustakartano
2020-luvulla ei ole ihan jokapäiväistä, että metallibändi nousee koko maailman mitassa suureen suosioon. Eikä ulkomaisten modernien metallibändien suosio ole mikään selvyys edes Suomessa, täällä metallin luvatussa maassa.
Niin vain Lorna Shore on vuoden aikana tehnyt itsestään niin nimekkään, että se täyttää Suomessa ensin koko Tuska-päälavan edustan ja vähän päälle, ja nyt vuoden lopussa Helsingin Jäähallin ja Tullikamarin Pakkahuoneen.
Ei Lorna Shore mikään uusi tulokas ole. Joukkohan sai alkunsa New Jerseyssa jo vuonna 2009, ja levyjäkin ehti ilmestyä ennen bändin jälleen seuraavalle asteelle vienyttä Pain Remainsia jo kolme kappaletta. Myös laulaja Will Ramosin edeltäjät CJ McCreery ja Tom Barber olivat yhtä erottuva tapaus kuin Lorna Shoren turboahdettu corekin on ollut, mutta silti, kaikesta tästä huolimatta ”se jokin” on klikannut kohdalleen vielä suureellisemmin juuri nyt.
Pakkahuoneella keikan ja soitettujen asioiden ohella olikin yhtä kiinnostavaa ajatella Lorna Shorea ilmiönä, katsoa tarkkaan ympärilleen ja arvailla, miten bändi on voinut päästä tähän asemaan missä se juuri nyt on.
Lorna Shoren kohdalla tekee mieli käyttää kaikessa etuliitteitä kuten super-, hyper- tai vaikkapa turbo-, koska sitä se todellakin on. Deathcore tai metalcore eivät kuvasta bändin ääriään myöten täyteen ladattua metallisinfoniaa lainkaan. Myös sinfoninen metalli antaa bändistä ihan väärän mielikuvan.
Lorna Shore tuntuu olevan juuri nyt jonkinlaisessa modernin metallin evoluution äärimmäisimmässä taitekohdassa, jossa on vaikeaa kuvitella, mitä bändi voisi vielä lisätä musiikkiinsa. Siinä tapahtuu jo nyt niin paljon ja niin isolla paineella, että se meinaa hirvittää.
Juuri sen takia ei voi kuin ihmetellä, miten monenlaiset ihmiset ovat löytäneet bändin musiikin. Paperilla Lorna Shoren konsepti on nimittäin niin äärimmäinen, ettei sen voi oikein kuvitella sopivan kenellekään. Lorna Shore voisi olla liikaa tai liian vähän kaikille. Liikaa ei-niin-metalliin-tottuneille, ja jollain tavalla vääränlaista niin sanotuille true-metalli-faneille. Mutta niin vain Pakkahuoneen täyttivät metallifanit, ihmiset jotka eivät välttämättä kuuntele juuri mitään muuta raskasta musiikkia, ihan tavallisen näköistä väkeä ja kaikenikäisiä ihmisiä laidasta laitaan.
Ja olihan se Lorna Shoren toimitus hirvittävää menoa. Lähes koko Pain Remains -albumi esitettiin, ja päälle muita siivuja muutamalta vanhemmalta albumilta. Tietyllä tavalla Lorna Shore on kiinni siinä, miten kappaleet on ennalta sovittu ja ylös kirjoitettu, koska niissä tapahtuu niin paljon kaikkea ja vieläpä sinfonisien höysteiden kera, että kappaleet eivät anna ihan loputtomasti tilaa hengittämiselle.
Kumma kyllä bändin intensiteetti oli silti täysin läsnä läpi koko turboahdetun keikan. Keikan, joka oli täsmälleen oikean mittainen aiheuttamatta ähkyä, mutta kokemus oli juuri tässä muodossa ihan yhtä yhtä hengästyttävä kuin Lorna Shore on ollut viimeisimmillä levyilläänkin.
Sitten on vielä kokonaan oma tarina nimeltään Will Ramos. Lorna Shoren musiikin ansioita ei pidä kiistää yhtään, mutta jyrkkä tosiasia on se, että tylsemmän ja tavallisemman laulajan kanssa bändi ei olisi tässä missä se on nyt. Vielä suurempi ihme on se, että Lorna Shore on voittanut lotossa kolme kertaa, ja voittopotti on oikeastaan kasvanut koko ajan.
Kaikki kunnia Tom Barberille, mutta Lorna Shoresta ei olisi tullut kummoista orkesteria, jos hän olisi jatkanut bändissä. Sitten Lorna Shore löysi riveihinsä CJ McCreeryn, jonka kanssa äänitetty Immortal (2020) oli jo ihan uusi luku bändille. Nyt joukossa seisoo Will Ramos, joka on jo nyt ikoninen, tunnistettava rockhahmo.
Kun Will Ramos vääntelehti Pakkahuoneen lavalla niin kiemuraisesti, että välillä tuntui kuin miehellä ei olisi luita lainkaan, ja äänteli niin epäinhimillisesti kuin on vain mahdollista, meni puolet keikasta vain hänen eläytymisensä seuraamiseen. Lorna Shoren tuoreimmat albumit ovat täynnä timanttista, uniikkia modernia metallia, kyllä, mutta Will Ramos on se hahmo, joka nostaa bändin energiat vielä potenssiin kaksi. Tällaisia hahmoja ei ilmesty metallimaailmankartalle kuin kourallinen vuosikymmenessä – eikä muuten tätä nykyä edes senkään vertaa.
Metalli ei ole millään muotoa valtavirtaa 2020-luvulla, niin sanotusta ”metallibuumista” on aikaa ikuisuus ja nuoria metallibändejäkään ei ilmaannu enää läheskään samaan tapaan kuin ennen, mutta onneksi aina silloin tällöin jostain tupsahtaa yksi Lorna Shore: bändi, joka rikkoo rajoja, joita luulin olevan mahdotonta enää rikkoa.
