Teksti: Jussi Niemi, kuvat: Kaisla Mustakartano
Kauan ei Uusi Tampere ehtinyt Lielahdessa toimia, kun jo toiminta siirtyi keskustaan uudelle Tavara-asemalle. Hiukan harmi sikäli, että vanha tehdasmiljöö oli oiva paikka festareille isoine ääntä eristävine tiiliseinineen.
Tietysti Tavara-aseman etuna on sijainti. Sisätila on myös erinomainen ja vähän kapeahko ulkotilakin aivan klubin vieressä mukavan intiimi eikä siirtymiseen kulu aikaa ollenkaan.
Jesse Markin ja Antti Autio loistivat
Perjantaina ohjelman avanneeseen Elia Lombardiniin en ehtinyt, niin kiinnostavalta kuin ennakkotiedoissa edesmenneeseen Ryuichi Sakamotoon verrattu viulusti-säveltäjä-tuottaja vaikuttikin. Oma lähtöni tapahtui räväköissä rock-merkeissä ulkona tamperelaisen Radio Supernovan tahtiin. Yhtyettä luonnehti kahden naislaulajan ja kahden kitaristin parivaljakot. Nopeilla tempoilla mentiin ja tyttöjen laulu tuntui mukavalta. Kitarat soivat komeasti, mutta hiukan pettynyt olin siihen, ettei niillä lähdetty lainkaan irrottelemaan tai maalailemaan enemmän instrumentaalisti, kuten”mansegazeksi” kuvaillulta bändiltä olisi voinut odottaa.
Sitten olikin jo vuorossa selkeästi kovaa fanitettu Jesse Markin ja saman tien koko juhlien huippu, ainakin itselleni ja kaikesta päätellen monelle muullekin. Jos liikeratojaan säästelemätön isäntä itse on ällistyttävä pystyessään vaihtamaan villistä räppäyksestä herkkään, usein falsettiin nousevaan lauluun, niin aivan yhtä kovaa tasoa oli koko bändi. Teppo Mäkysen rumpalismin luovuus ja funky svengaavuus panivat taas haukkomaan henkeä. Täsmälleen asiassa pysyivät myös Totte Rautiainen syntikoineen ja sähköbassoineen, samoin kuin jättilocksinen, kepeästi pitkin lavaa tanssahdellut kitaristi Nicolas ”Leissi” Rehn. Viime mainitun huikea särö on mehevästä särmästään huolimatta ehkä maailman rennointa pörinää. Rautiaisen synttyfillit ihastuttivat mielikuvituksellaan ja bassolinjoissa oli jylhää dubwise-otetta. Itse asiassa viime mainittu määritti loisteliaan sävykästä sointia enemmän tai vähemmän koko ajan akuutilla tilatietoisuudellaan.
Moitin aina räpäyttäjiä, jos heidän riimeistään ei saa selvää, mutta Jessen kohdalla en siihen lähde, vaikka hän siihen paljolti syyllistyikin. Musiikillisia ideoita sinkoili nimittäin koko ajan niin paljon, että vähäisemmät ryhmät pääsisivät neljännekselläkin niistä aika pitkälle. Jesse on myös totaalisesti läsnä musiikissaan eikä todellakaan pidättele. Big Up!
Edellisellä vierailullaan Telakalla täyden tuvan mykistänyt Ahmed ag Kaedy oli nyt, ulkona ja festareilla, selvästi epämukavuusalueellaan, vaikka sai asiallista tukea hienovaraisesti käyttäytyneeltä aussirumpali Will Guthrielta. Ehtaan tribaalikaapuvirtykseen sonnustautunut tuaregikitaristi ei nimittäin ”esiinny”, hän vain soittaa ja laulaa. Molempia hyvin, mutta festareille ja ulkotilaan aivan liian hiljaisella volyymilla.
Ahmed ag Kaedy. Kuva: Kaisla Mustakartano
Anti jäi vähän vaatimattomaksi, vaikka jengi kuunteli kiitettävän tarkkaavaisesti. Aavikkoblues tuli joka tapauksessa erittäin syvästä lähteestä, jonka äärellä koen aina jonkinlaista nöyrää kunnioitusta. Pienessä intiimissä sisätilassa kokemus olisi muodostunut kuitenkin paljon väkevämmäksi.
Ruotsalainen Alice Boman lähti liikkeelle hyvin hauraasti, melkein ambientina. Pikku hiljaa meno paisui ja oli lopussa oikeastaan jo aika isoa, vaikka tempot eivät kauheasti nopeutuneet ja tietty dystooppinen alakulo vallitsi koko ajan. Porrasmaisesti laskevissa ja nousevissa yksinkertaisissa melodiakuluissa oli oma vaivihkainen tenhonsa. Oikea rumpali antoi hommaan kaivattua eloa, varsinkin kun Alice itse oli todella vähäeleinen, kenties ujokin.
Ulkona Lyyti (Lydia Lehtola) oli paljon eläväisempi tapaus, jonka vapautuneesti tyttömäisestä esiintymisestä oli vaikea olla pitämättä. Tyylillisestikin hän erottuu lukuisista kilpailijattaristaan, vaikka näin ensi kuuleman perusteella on aika hankala sanoa miten. Ehkä se oli se jonkinlainen herkkä runollisuus, joka leijui musiikin yllä. Bändikin oli hyvä. Erityisesti siinä erottui kiihkeän kapellimestarimaisesti esiintynyt, vinhoja progehtavia syntikkakuvioita suosinut miespuolinen kosketinsoittaja. Toisia koskettimia soitti nainen, mutta hän keskittyi komppaukseen. Lyytiltä on kuulemma syksyllä tulossa uusi albumi, josta nyt saatiin jo maistiaisia.
Samuli Putro veti koko lailla saman setin kuin alkukesästä Sidewaysissa, mutta nyt pelkistetyt syntikka/konetaustat tuntuivat jotenkin vähän tylsemmiltä, hetkittäin suorastaan valtavirtaa kosiskelevilta. Tilanne parani aina kun käytettiin oikeita rumpuja: eloa tuli heti enemmän ja tietynlaista hienostuneisuutta. Samoin kun synttymies rohkaistui vähän enemmän panostamaan, kuten aina pysäyttävän Elämä on juhlan simppelissä mutta koskettavan mystisesti haikeassa kuviossa. Samulin lempeää myötätuntoa tihkuvat laulut olivat toki yhtä hienoja kuin aina, vaikka hänenkin pitää kyllä alkaa varoa tietynlaisiin melodiakulkuihin jumittumista. Mutta kyllä jengi eli lauluissa mukana täysillä, minä mukaan lukien. Esimerkiksi Mitäpä jos on niin kertakaikkisen osuva kommentti ihmisille, joista minullakin kokemusta on. Enemmän vaan happoa… jos ei nyt sinne kahviin niin ainakin niihin tempoihin ja konejuttuihin. Samulin laulut ansaitsevan sen.
Nyt tämä alkaa jo kohta mennä vähän temaattisen julistuksen puolelle, mutta ainakaan se ei ole mitenkään suunniteltua. Vaatii melkoista itsevarmuutta vielä hyvin vihreältä artistilta esiintyä festareilla pelkkien konetaustojen kanssa. Nelma U:ta se ei ainakaan näyttänyt pelottavan yhtään. Hän tanssahteli ympäri lavaa yhtä vapautuneesti kuin Lyyti, jonka vähän urbaanimpi, hetkittäin räppiin kallistuva sielunsisko hän onkin. Mutta jos levyllä konetaustat eivät yhtään häiritse, niin livenä niiden töksötys alkoi pian tuntua vähän turhan helpolta keinolta, jonka musikaalinen anti jäi kovin vähiin. Älkääkä nyt käsittäkö väärin: minulla ei ole mitään konetaustoja/rytmiikkaa vastaan, mutta odotan siinäkin osastossa luovuutta ja livenä jonkin sortin intensiteettiä, mikä ei välttämättä tarkoita tempon nopeutusta. Se on paljon mystisempi juttu. Nelma itse oli kyllä hurmaava.
Perjantain päätti sisällä Antti Autio, jonka olen jo jonkin aikaa halunnut nähdä. Ensimmäisenä oivalsin isosta ja aivan lumoutuneena mukana olleesta, laulaneestakin, yleisöstä, että tämä johonkin Arpan ja J. Karjalaisen välimaastoon sijoittuva pitkätukka on selkeästi menossa nykyiseen ykkösdivisioonaan. Ja ihan syystä!
Ekat numerot Antti veteli akustisesti, varsin hiljaa, mutta vangitsi silti kaikkien huomion. Kun bändi tuli mukaan kierrokset isonivat suorastaan — man, I hate that motherfuckin’ word!!! — eeppisen puolelle. Koko orkesteri oli vakuuttavaa tasoa. Eritoten kitaristi toi hienosti hanskassa olleella feedback-taiteilullaan ja vähän the edgemäisillä jumituksillaan ovelasti modernia äänivallia pohjimmiltaan singer-songwriter-tyyppiseen viritykseen. Salakavalasti karismaattinen Autio myös tosissaan kommunikoi yleisön kanssa ja se on aina hienoa. Komeasti toimivat hänen normista virkistävästi poikkeavat falsettiin ”luiskahtamisetkin”, jos kohta kehotan varovaisuuteen niissä, ettei maukas tehokeino muutu maneeriksi, kuten niin helposti käy.
Mutta vanha kunnon fiilis on jotain sellaista, mitä ei voi loppuviimeksi korvata millään muulla, ja sitä Antilla bändeineen oli roppakaupalla. Loistava päätösakti moni-ilmeiselle päivälle!
Sophia Mitiku tihkui karismaa, Sofa villiä energiaa
Nyt on pakko tunnustaa, että lauantaiaamupäivällä herättyä oli vähän taisteluväsymystä Niemen torpassa, kun kolmipäiväisestä Porista ei ole kuin viikko. Dear Arctic –filmin jätin suosilla väliin. Helsinkiläisestä monikulttuurisesta Sophia Mitikusta kuulin jälkipuoliskon. Se kyllä puhutteli, vaikka en tiennyt naisesta ennakkoon mitään. Meininki operoi jossain lähes ambientin ja verkkaisen avant-popin/R&B:in välimailla hyvinkin persoonallisesti. Jännitettä nosti Sophian intensiivinen esitys ja vankka karisma. Lopussa hän loikkasi yleisön sekaan ja kierteli siellä kohtalokkaan oloisesti vokalisoiden. Äänenkäyttökin — jota paikoin tuki toinen naislaulaja — oli sitä luokkaa, että ennustan vasta debyyttialbuminsa julkaisseelle artistille hyvin valoisaa tulevaisuutta. Aineksia on kansainväliseksikin tähdeksi!
Brasilialaista Oruãa odotin suurella kiinnostuksella, kun sikäläisiä rock-bändejä ei täällä järin usein nähdä ja maan musakulttuuri on rikkaudessaan huima. Tiedotteen mukaan luvassa oli ”työmiehen krautrockia”. Wau! Kylmässä päivänvalossa, siis ulkona, kokemus jätti aika lailla toivomisen varaa, vaikka riodejaneirolaiskvartetin sointi oli modernissa urbaaniudessaan kiihottava. Oikeastaan siinä ei huomannut mitään erityisen brasilialaista, kun kitaristi lauloikin englanniksi. Naisrumpali löi mukavasti nytkyttävää biittiä, tosin joka biisissä hyvin samanlaista. Pidin kitaristi soundistakin kovasti, mutta joku kumma pidättely bändiä leimasi eikä krautrockiin yhdistetty hypnoottisuuskaan manifestoitunut. Brasseista puheen ollen, yhtyeen nuiva kommunikoimattomuus yllätti täysin. Koko setin ajan odotin jonkin sortin lentoon lähtöä, mutta sitä ei vain tullut. Aikamoinen antikliimaksi, ottaen huomioon miten kaukaa oli tultu.
Heti perään sisällä Ege Zulu pani haisemaan kahden miehen voimalla. Räpeissä ei ollut moittimista, mutta lujaa tulleet sekvenssirytmit puuduttivat muuttumattoman tasatahtisella teknojytkeellä täysin. Pakko olla rehellinen: mustilta jätkiltä näin totaalinen epä-funkius on aika järkyttävää, etten sanoisi masentavaa. En jaksanut yhtään eläytyä.
Onneksi Sofan naiset näyttivät ulkona, mitä meininki tarkoittaa. Ei ollut energiasta eikä myöskään vapautuneesta (usein itseironisesta) huumorintajusta puutetta, kun Sonja ja Fanni räpäyttivät eroista, miehistä, naisten alistamisesta, ystävyydestä ja vaikka mistä hyppien ja tanssien kuin dervissit. Päätä pyöritettiin ja tukkaa heitettiin siihen malliin, että pelkäsin jo artistien pyörtymistä. Parivaljakon flow keskenään oli niin totaalisen luonnollista, että siitä olisi opiksi monille miesräppäreille, niin täällä kuin muuallakin. Koko virityksen pitelemätön elämän ja kommunikoinnin ilo oli aivan mahtavaa ja sai koko yleisön — joka kylläkin oli puolet edellispäivää pienempi ylipäätään — euforiseen tilaan. Kyllä on sääli, että nämä lumoojattaret aikovat kuulemma lyödä pillit pussiin tuota pikaa. Harkitkaa vielä! Tällaista tarvitaan näinä karuina aikoina!
Sofa. Kuva: Kaisla Mustakartano
Klubin hämärässä yksin kahden pienen koskettimiston välissä seissyt brittiläinen Yunè Pinku tyrehdytti kyllä endorfiinivirtaukset aika nopeasti. Tässä taas yksi artisti, joka ei tiedä esiintymisestä tai kommunikaatiosta mitään. Ei laulussa sinänsä mitään vikaa ollut, mutta ei mitään massasta erottuvaakaan. Puhumattakaan itse musiikista, joka oli äärimmäisen keskinkertaista edm-kliseilyä. Ei pannut tanssimaan, muttei hiljentänyt kunnolla kuuntelemaankaan.
Sitten taas ulkosalla Sydänpeto-elokuvan pääosassa kunnostautunut näyttelijä Elsi Sloan ei säästellyt eikä varsinkaan pidätellyt energiassa, vaikka osa siitä tuntui olevan silkkaa jännittämisen purkautumista. Elsi lauloi, julisti ja kiljui ja soitti ukuleleä. Apuna oli ihan napakasti sähköbassoa käsitellyt kumppani. Taustalla keekoili ja konttaili hassuissa vaatteissa pari tyttöä. Meno oli ehdottoman vilpitöntä ja puhui oikeiden asioiden puolesta. Taustakyltissä luki ”Murene fasistihallitus” ja siihen yhdyn täydestä sydämestä. Näin kriitikkona joudun kuitenkin pitkin hampain sanomaan taiteellisen annin osuneen enimmäkseen johonkin terapiasession ja Pikku Kakkosen väliin. Biisit ja musiikillinen hahmo olivat vielä melkoisen levällään. Lopun piirileikki yleisön kanssa ja joukossa muutoksen puolesta oli kyllä hellyttävää.
Jos Elsin posse oli nuoruuden viattoman innon kiteytymä niin ruotsalainen Cobrah uskoi vankasti seksuaaliseen dekadenssiin, vaikkei hänen esiintymisessään mitään järkyttävää ollut. Uunituoreen Suckin kaltaiset biisit olisivat joskus taannoin aiheuttaneet kohua, nyt kukaan ei ollut moksiskaan. Konemies takoi tasan samaa elektrobiittiä koko setin ja tiukkaan, helmivöin korostettuun asuun pynttäytynyt Cobrah tepasteli korkkareissaan pyllyä pyörittäen edes taas lavanedustaa käheäksi efektoidulla äänellä puhelaulaen. Itse hän sanoo sitä ”gay workout musiciksi” ja se on itse asiassa hyvinkin osuva kuvaus. Energiaa esityksessä oli mukavasti, musikaalisia ideoita paljon vähemmän.
Sitten ulkona alkoi pyörittää drum’n’bass-levyjä DJ Sofa, jolla siis ei ole mitään tekemistä räp-duo Sofan kanssa, päinvastoin kuin moni varmaan luuli. Ihan kunnon kamaahan sieltä tuli, mutta täydessä auringonpaisteessa harvahkona rupattelevan yleisön edessä kokemus ei todellakaan ollut sama kuin öisessä klubissa. Uskoni alkoi puolen tunnin jälkeen horjua ja lähdin kotiin. Sisällä päättäjäiset hoiti varsin miellyttävällä suomi-housellaan Malla, mutta kun näin hänet juuri keväällä ja kirjoitinkin siitä, niin en kokenut läsnäoloani enää pakolliseksi.
