Vaikka glam rockin suurimmat päivät saattavatkin virallisesti olla jo takana päin, oli sitä lauantai-iltana Olympiassa vaikea uskoa. Michael Monroe, 55, tai yleisö eivät nimittäin osoittaneet minkäänlaisia kyllästymisen merkkejä. Päinvastoin: Hanoi Rocksissa aikoinaan vaikuttanut rokkari yhtyeineen pisti pystyyn vauhdikkaan, lähes kaksituntisen show’n.
Yhtye saapui lavalle bongorumpujen ja rumpusetin vuorottelevalla soololla, jota seurasi pätkä Navajo Joe -elokuvan tunnuskappaleesta. Yhtyeen musiikkityyliin nähden yllättävä sisääntulomusiikki oli raikas ja tunnelmallinen valinta.
Michael Monroen energistä lavaesiintymistä oli ilahduttava seurata. Asusteet vaihtuivat tiuhaan ja kappaleiden teemoja mukaillen – esimerkiksi lakki ehti vaihtua esityksen aikana vähintään kolmesti. Välillä taas sivuun lensi takki, huivi tai aurinkolasit, mutta vain siksi, että Monroe voisi hakea ne kohta takaisin. Myös koko muu bändi oli kovassa vireessä, ja illan ehkä kovimmat aplodit saikin, Michael Monroen suitsuttamana, Sami Yaffa ja tämän Sound Tracker –tv-ohjelma.
Tapansa mukaan Monroe myös kiipeili lavarakenteissa ja kieputti johdon päässä olevaa mikkiä teatraalisesti kaulan ja ranteiden ympärille. Mikään show’ssa ei kuitenkaan ollut laskelmoidun oloista suorittamista, vaan solisti oli aidosti spontaani ja läsnä hetkessä. Rokkarin imagostaan huolimatta on Monroe myös ehdoton herrasmies. Tämä tuli todistetuksi viimeistään siinä vaiheessa, kun hän palasi kiipeilyretkeltään takaisin lavalle ja huomautti ystävällisesti lavateknikolle, että jokin, ehkä mikki, tipahti ja ettei hän ymmärrä ”näitä nykymaailman tilpehöörejä”. Heti huomautuksen perään lähti soimaan One Foot Outta The Grave, joka oli samalla yksi illan kovimmista vedoista; herrasmies ja rokkari samassa paketissa.
Keikka sisälsi Monroen oman tuotannon lisäksi myös miehen muiden sivuprojektien ja Hanoi Rocksin musiikkia sekä covereita. Erityisen hienosti livenä toimivat Goin’ Down With The Ship ja Underwater World, mutta illan samalla sekä herkimmäksi että menevimmäksi vedoksi muodostui lopulta Nazarethin Dream Onin ja Ballad To The Lover East Siden yhdistelmä. Kappale alkoi ilman rumpuja Monroen laulaessa lavalla istuen. Pikkuhiljaa kappale vaihtui toiseen, ja pian Monroe jo laulattikin villisti mukana hyppivää ja tanssivaa yleisöä.
Encoressa Michael Monroe asettui aluksi rumpuihin, mutta jo kesken kappaleen rumpali vaihtui lennosta toiseen. Hetken kuluttua rumpujen takaa paljastui Kari ”Lacu” Lahtinen, Popedan nykyinen rumpali, joka on aiemmin soittanut lyömäsoittimia muun muassa Hanoi Rocksissa. Monroe esitteli miehen yleisölle, minkä jälkeen tämä hetken mukana jammailtuaan katosi kulisseihin ja yhtye viimeisteli keikan omin voimin.
Viisitoista minuuttia vajaat kaksi tuntia kestänyt keikka ei tuntunut liian pitkältä, mistä lienee ennen kaikkea kiittäminen viihdyttävää lavashow’ta. Encoren neljään kappaleeseen olisi tosin voinut sisällyttää vielä jonkin Monroen oman tuotannon suurimmista hiteistä tai vaikkapa Hanoi Rocksin Million Miles Awayn. Joka tapauksessa Monroen yhtyeen välitön ja väsymätön esiintymistapa on asia, josta nuorempien on syytä ottaa oppia.
Teksti: Vilja Vainio
Keikan biisilista:
- Hammersmith Palais (Demolition 23)
- Got Blood?
- ’78
- This Ain’t No Love Song
- Old King’s Road
- One Foot Outta The Grave
- Goin’ Down With The Ship
- Trick Of The Wrist
- Nothin’s Alright (Demolition 23)
- Not Fakin’ It
- All You Need
- Eighteen Angels
- Dream On (Nazareth) + Ballad To The Lover East Side
- High School (Hanoi Rocks)
- I Can’t Get It (Hanoi Rocks)
- Malibu Beach Nightmare (Hanoi Rocks)
- Up Around The Bend (CCR/Hanoi Rocks)
- Dead, Jail Or Rock’N’Roll
Encore
- Rock’N’Roll Damnnation (AC/DC)
- Taxi Driver (Hanoi Rocks)
- Underwater World (Hanoi Rocks)
- Radar Love (Golden Earring)