Teksti ja kuvat: Anssi Eriksson
Ukkonen jyrähteli uhkaavasti jossain Tuusulanjärven yllä astuessani vuoden tauon jälkeen jälleen Vanhankylänniemen maaperälle. Ei kenties mikään lupaavin alku suosittuna piknik-kohteena tunnetulle tapahtumalle, mutta sääennusteet olivat toki jo etukäteen luvanneet päivälle kaikkea muuta kuin aurinkoista keliä.
Vaikka vettä ei tässä vaiheessa vielä ropissutkaan, portista sisään tietä luoviessani etuvasemmalta kantautui vähän toisenlaista jytinää, kun pääkonsertin korkannut Ben Granfelt käskytti lavalla Stratocasteriaan. Juonnon perusteella ensimmäistä kertaa Puistobluesin pääkonsertissa esiintynyt Leningrad Cowboys/Guitar Slingers/Wishbone Ash -veteraani lukeutuu epäilemättä maamme tyylikkäimpiin blues-kitaristeihin. Mies loihti hendrixmäisiä rytmiä ja liidejä yhdisteleviä kudelmiaan varmoin ottein ja laulu kuulosti ryhdikkäältä.
Loppupuolella kuullun Wishbone Ash -laina Faith, Hope and Loven kauniin melodian venytykset irtosivat sellaisella tarkkuudella että Yngwie Malmsteenkin olisi paikalla ollessaan nyökytellyt hyväksyvästi. Erityisen makoisaa tunnelmointia tarjoiltiin kappaleen lopun rauhallisemmassa soolossa. Setin viimeisteli Jeff Beckille omistettu Cause We’ve Ended as Lovers, jota tuskin kukaan vetää tätä vakuuttavammin maestron itsensä jo poistuttua autuaammille soittolavoille.
Yhdysvaltain Milwaukeesta lähtöisin oleva Altered Five Blues Band sai epäkiitollisen tehtävän esiintyä varsin reippaaksi yltyneessä vesisateessa. Karuihin oloihin nähden yleisöä kertyi lavan eteen kuitenkin kiitettävästi eikä sää tuntunut bändiä itseään juuri hetkauttavan. Laulaja Jeff Taylor omaa varsin autenttisen karhean bluesäänen, jolla kelpaa tulkita hyvin perinnetietoisia, mutta vastaanpanemattoman ammattimaisella otteella esitettyjä 12-tahtisia boogiepaloja.
Yhtyeen setti koostuikin pääasiassa nopeatempoisemmasta materiaalista, johon kuului sopivassa suhteessa sekä Hammond-kaahausta että Stratocasterin ulvontaa — erittäin tiukan rytmiryhmän tukemana. Lopussa oman soolovuoronsa saivat niin kitara, basso kuin rummutkin. Kvintetin viimeaikoina saavuttama menestys kotimaansa blueslistoilla ei ole tämän suorituksen perusteella suinkaan sattumaa.
Kansainvälisen lentoliikenteen takkuamisen johdosta englantilainen, 70-luvulla suurimman suosionsa aallonharjalla surffaillut rockryhmä Wishbone Ash pääsi nousemaan lauteille parisenkymmentä minuuttia aikataulusta myöhässä. Muun muassa Iron Maidenille aikoinaan vaikutteita antaneelta bändiltä löytyy mielenkiintoinen Suomi-kytkös: yhtyeen riveissä aiemmin päivällä esiintyneen Granfeltin korvasi aikoinaan heti perään toinen suomalainen kepittäjä Jyrki ”Muddy” Manninen.
Tinkimättömällä bändillä on tinkimättömät faninsa, ja Wishbone Ash onkin veivannut progahtavaa blues-rockiaan vuosikymmeniä trendeistä välittämättä ja seuraajiensa suureksi riemuksi. Keulakuva Andy Powell huhki tavaramerkiksi muodostuneen Flying V:nsä varressa ja otti yleisön keikan puolivälissä vanhalla kunnon yeah-huudatuksella. Pitkistä polveilevista jameista ja hienoista kitaraharmonioista huolimatta kuitenkin tuntui kuin vitosvaihde olisi jäänyt kytkemättä silmään, vaikka kierrosluku välillä punaista keikan aikana lähentelikin. Granfelt vieraili lavalla varsinaisen setin viimeisenä kuullun Almighty Bluesin aikana ja toi soittoon kaivattua virtaa ärhäkkäällä tyylillään ja soundillaan. Kolmen kitaristin taktiikalla jatkettiin myös encoressa.
Kuva: Anssi Eriksson
Seuraavaksi esiintymisvuorossa, miltei tunnin aikataulusta jäljessä, oli tanskalainen Thorbjørn Risager & the Black Tornado. Entuudestaan allekirjoittaneelle tuntematon suuruus on muun muassa valittu parhaaksi bändiksi European Blues Awards -äänestyksessä. Lavalle nousi lopulta seitsenhenkinen kokoonpano puhaltimineen kaikkineen ja repertuaatista löytyi mukavasti niin rhythm blues -poljentoa, kapakkapianoa kuin saksofonirevittelyä ja -tunnelmointiakin.
Erityisen hyvää yhteispeliä tarjosi nokkamiehen vähemmän särötetty komppikitara ja Joachim Svensmarkin Fuzz-soundinen Telecaster. Keulakuvan tummasävyinen ja vienosti raspinen lauluääni toimi myös erinomaisesti niin puhtaammassa bluesissa kuin rock’n’roll-henkisimmissäkin numeroissa. Kaikenkaikkiaan mainiota jytää, johon on syytä tutustua tarkemminkin.
Illan viimeinen esiintyjä oli tapahtuman toinen pitkän linjan bluesrock-retkue Canned Heat. 60-luvun puolivälissä Los Angelesissa perustettu yhtye esiintyi jo aikoinaan Woodstockissa, mutta tuonaikaisesta kokoonpanosta ei mukana ole enää kuin rumpali Adolfo ”Fito” de la Parra. Rumpalin soittokunto oli kilometreistä huolimatta hyvällä mallilla, ja soittipa mies setin lopussa vielä varsin pätevän soolonkin. Hattua päästä!
Sade lakkasi viimein yhtyeen setin alkupuolella ja lavan edusta alkoi hiljalleen täyttyä telttojen ja katosten alta liikkeelle lähteneistä katsojista. Bändi nostatti heti juhlafiilistä starttaamalla settinsä On the Road Againilla ja laulaja Dale Wesley Spalding kiitteli ja kehui välispiikeissään niin yleisöä kuin itse tapahtumaakin. Kitaristi John Paulus oli varustautunut edesmenneen Alan Wilsonin perinteen velvoittamana blueskitaroista jaloimmalla: P90-mikeillä varustetulla kultakantisella Les Paulilla, ja soundihan oli suorastaan hunajainen.
Yhtyeen settilista taipui ragtimestä So Sad (the World is in a Tangle) -kappaleen psykedelivaikutteiden kautta Let’s Work Togetherin edustamalle hitikkäämmälle osastolle. Kuultiinpa keikalla myös ensimmäinen Canned Heatin nauhoittama kappale Rolling and Tumbling, jota esitellessään Spalding päivitteli, kuinka tuostakin on ehtinyt vierähtämään jo yli 50 vuotta — ja biisi oli “vanha jo äänitettäessäkin”. Laulaja oli myös selvästi opetellut suomea, sen verran vakuuttavasti henkeä nostattanut “perkele”-huudahdus kajahti bändin esittelyn yhteydessä.
Yhtye ja yleisö lämpenivät alati keikan loppua kohden ja konsertin päättänyt Woodstock Boogie irrotti kenties riehakkaimmat suoritukset niin lavalla kuin katsomonkin puolella.
Kaikenkaikkiaan voisi sanoa, että vuoden 2023 Puistobluesia piiskannut sade kyllä näkyi tapahtuman yleisömäärässä, mutta paikalle saapuneiden tunnelmaa keli ei onnistunut latistamaan. Hyvä niin, sillä juurimusiikin ystävälle tämäkään vuosi ei tuottanut järjestelyjen sujuvuuden tai itse musiikkitarjonnan osalta pettymystä.