Jos joku olisi sanonut 2010-luvun alkuhuminoissa, että rockabillyä, kantria, metallia sekä tarttuvia melodioita sekoittanut tanskalaisyhtye ja esimerkiksi Blue Öyster Cultista ja Mercyful Fatesta innoittunut mystinen ruotsalaisrykmentti myyvät muutaman vuoden päästä loppuun suomalaisia areenoita, väitteen esittäjää olisi saatettu katsoa kohtalaisen kieroon. Toki niin Volbeatin kuin Ghostinkin kappalemateriaalissa ja konsepteissa oli jo ensimetreillä sitä kuuluisaa jotain, mutta herkullisesta lähtökohdasta on kuitenkin vielä jokunen kivenheitto siihen, että ulkomaalainen rockyhtye onnistuu myymään Nokia-areenan täyteen keskellä viikkoa – esimerkiksi permantolippujen hintojen huidellessa jossain 150 euron hujakoilla.
Mutta mitä teki Ghost aiemmin tänä vuonna (ja toki myös edeltävinä vuosina) ja mitä teki Volbeat keskiviikkona 15. lokakuuta (ja toki myös edellisillä kerroilla)? Aivan, ”tuvat” olivat täpösen täynnä ja meininki katossa.
Siirretään Ghost sitten vasemmalle sivustalle, ja mennään tiukemmin kohti Volbeat-iltaman tunnelmaa. Tosin vielä ennen tanskalaisia lavalle asteli brittiläinen Witch Fever, jonka äkäinen ja kantaaottava (Palestiina mainittu) grunge/punk meni hieman ohi – erityisesti siitä syystä, että suurin osa ihmisistä oli vielä jossain aivan muualla kuin salin puolella. Witch Feverin railakas materiaali olisi varmasti omillaan täpötäydellä klubilla, mutta puolityhjänä kaikunut Nokia-arena oli yhtyeelle toki väärä paikka. Se ei tietenkään ollut orkesterin syy.
Kakkosesiintyjä Bush – varsin harvinainen Suomen-vieras muuten – oli toki jo selvästi tunnetumpi nimi suomalaisyleisölle, vaikka yhtyeen tuuttaaman ”jälkigrungen” kulta-ajoista onkin vierähtänyt jo jokunen tovi. Tuota pikaa kuusikymppisiä juhliva laulaja-kitaristi Gavin Rossdale oli kovassa iskussa ja hemmetin komeasti laulaneesta miehestä tuntui löytyvän energiaa… ainakin Nokian kokoisen pikkukaupungin verran.
Sinänsä kaikki kunnia avausyhtyeille, mutta ne olivat tällä kerralla harvinaisen selvästi lämmittelijän – tai jopa statistin – roolissa. Nimittäin sillä hetkellä kun Volbeat-nelikko näyttäytyi lavalla esiripun rojahdettua alas, halli räjähti todelliseen eloon.
Volbeat ei myöskään jättänyt mitään sattuman varaan, sillä laulaja-kitaristi Michael Poulsenin itseoikeutusti kipparoima yhtye latasi heti kärkeen hittikategoriaan kuuluvat The Devil’s Bleeding Crownin, Lola Montezin ja Sad Man’s Tonguen. Paikoin varsin humoristisia välispiikkejä viljellyt Poulsen alusti Sad Man’s Tongueta tulkitsemalla Johnny Cashin Ring of Firea ja laulattamalla yleisöä – ja todeten sitten vapaasti suomentaen, että ”seuraava kappale ei ole inspiroitunut Johnny Cashista vaan se on pöllitty häneltä ihan suoraan”.
Amorphisin The Karelian Isthmus -paitaan sonnustautuneen Poulsenin lavaspiikkiarsenaalista löytyi myös suomalaisyleisön kehumista. Se toki kuuluu asiaan jokaisen Pohjolan perukoille vaivautuvan ulkomaalaisyhtyeen tapauksessa, mutta Volbeatin kohdalla kehut tulevat ihan oikeasti syvältä sydämestä: Suomi oli aikoinaan Tanskan ohella ensimmäinen maa, jonka vesijohtovedessä alkoi virrata ”booze, booze, boozea”.
Hieman myöhemmin illan ohjelmistosta löytyi In the Barn of the Goat Giving Birth to Satan’s Spawn in a Dying World of Doom. Ja kyllä vain, Poulsen muisti koko kappaleen nimen ulkoa ja alkoi sen jälkeen opettaa ”nimihirviön” saloja yleisölle. Otsikko on toki sen verran mittava, että laulaja-kitaristi lohkoi sen muutamaankin eri osaan opetustuokiossaan. Kun biisi sitten ryskähti käyntiin, lavan sivustan isoille videoseinille heijastettiin kuvamateriaalia Volbeatin tuoreen God of Angels Trust -albumin kannessa patsastelleesta vuohesta – ja taas mentiin huumorin suuntaan: Poulsen päätyi laulattamaan yleisöä muun muassa ”uuh uuh bhäääähh” -huudahduksilla.
Vuonna 2025 Volbeat on suurenmoinen todiste siitä, että ”pelkkä musiikki” kantaa edelleen maaliviivan yli – ja paljon pidemmällekin. Vanhan liiton estradi vaihtuvine taustalakanoineen oli toki visuaalisesti tyylikäs, mutta toki esimerkiksi aiemmin mainitun Ghostin keikkojen teatraalisuus on aivan eri tasolla. Tämä ei silti ole moite Volbeatin suuntaan, sillä kukin tyylillään – näille tanskalaisille tietynlainen maanläheisyys sopii parhaalla mahdollisella tavalla. Katsokaa nyt orkesterin herroja: kauttaaltaan tatuoitu Michael Poulsen toki näyttää lavalla pesunkestävältä rocktähdeltä, mutta silti hän, rumpali Jon Larsen, basisti Kaspar Boye Larsen ja kiertuekitaristi Flemming C. Lund pystyvät kävelemään areenan välittömässä läheisyydessä sijaitsevan Swamp Music -levykaupan uumeniin kuin kuka tahansa meistä – aivan niin, death metal -ostokset mielessään.
Vaaran tunnetta oli puolestaan ilmassa silloin, kun Poulsen kertoi yleisölle ”haluavansa nähdä crowdsurffaajia”. Se oli se hetki, kun järjestyshenkilöiden sydän jätti yhden tai kaksi lyöntiä väliin. Heidän helpotuksekseen surffaajia ei kuitenkaan alkanut tipahdella etubarrikadin yli, mutta eräs yleisön käsien päälle noussut fani sai sentään Larsenilta Volbeat-paidan palkinnoksi ”hyvästä yrityksestä”.
Loppusetti oli takuuvarmaa myllytystä – ei mitään suurempia yllätyksiä, mutta sataprosenttisen öljyttyä toimitusta. Ja jos kappaleista puhutaan, niin hieman uutta materiaalia ja ikiaikaisia Volbeat-hittejä. Paikan täyttäneen porukan hymyjen leveydestä saattoi päätellä sen, että iltaman anti maistui todella hyvältä. Mainio fiilis jäi varmasti myös niille nuorison edustajille, jotka pääsivät lauteille ”jammailemaan” Still Countingin aikana.
Kun tanskalaisten väkevä sataminuuttinen alkoi sitten vedellä viimeisiään, myös omaan suupieleen nousi hymy. Tällä kerralla erityisesti siitä syystä, että Gene Simmonsin (ja ehkä parin muunkin) surullisen kuuluisa ”rock is dead” -lausunto painettiin tänä syysiltana taas yhtä kerrosta syvemmälle roskakorin pohjalle.
Ja jatkossa se painetaan vieläkin syvemmälle. Jos Ghost on tulevaisuuden Kiss, Volbeat on myöhempien aikojen AC/DC – tiedät tasan tarkkaan mitä tulet saamaan, mutta se on myös täsmälleen sitä, mitä tulit hakemaan. Ei yhtään enempää, mutta ei todellakaan myöskään vähempää. Mutta niin: kumpi yhtye ehtiikään nousta Helsingin Olympiastadionin lavalle ensimmäisenä?
Teksti ja kuvat: Timo Isoaho
