Se oli sitten Tampereen 40. Jazz Happening. Yhden pelkästään kotimaisen (mutta erittäin onnistuneen) vuoden jälkeinen juhlavuosi tarjosi taas muutaman unohtumattoman elämyksen ja paljon oikein mukavia. Hoidin tänä vuonna kuulutukset Telakan puolella ja se tarkoitti sitä, että samaan aikaan Pakkahuoneella esiintyneet artistit menivät pääsääntöisesti sivu suun. Mutta sellaista elämä on: you win some, you lose some.
Belgia yllätti joka suunnalta
Tällä kertaa feature-maana oli Belgia, jonka bändeihin/artisteihin edelleen törmää häkellyttävän harvoin. Tämä tehopläjäys muistutti taas terveellisesti siitä, miten maailmalta löytyy vaikka kuinka paljon meille harmillisen tuntemattomaksi jääneitä skenejä.
Näin neljästä aktista kolme ja olin erittäin vaikutettu siitä, miten järkyttävän kovia ja myös keskenään erilaisia ne kaikki olivat. Useamman ystävän raportin perusteella tuli selväksi, että myös missaamani ghanalaisjuurisen Esinam Dogbatsen (huilu, laulu, koskettimet, perkussiot, elektroniikka) ”afro-futurismi” oli ollut huima trippi.
Anyways, itselleni juhlat avannut Echoes of Zoo sytytti heti. Neljän huippusoittajan hurjasti sähköinen liitto paahtoi riemastuttavalla intensiteetillä kitaran ja tenorin sooloillessa todella upeasti. Usein Zappan Hot Ratsin mieleen tuoneessa menossa oli vankka arabialainen pohja, mutta usein liu’uttiin myös psykedelian puolelle. Yksi kappale, jossa rytmisektio loisti erityisesti, oli eräänlaista free dubia. Selvää oli, että kaikki soittajat ovat paatuneita musafriikkejä ja perehtyneet syvällisesti lukuisiin eri genreihin.
Echoes Of Zoo. Kuva: Maarit Kytöharju / Tampere Jazz Happening
Jazz rock -trio Dans Dans estyi tulemasta sairastapauksen vuoksi, mutta sen rumpali ja päämies, multi-instrumentalisti Frederic ”Lyenn” Jacques esiintyi Echoes of Zoo -kitaristi Bart Vervaeckin kanssa Lyennin soolomatskun kimpussa. Jälki oli niin intensiivistä ja persoonallista, että haavi aukeni. Lyenn paljastui killerilaulajaksi, jolta lähti yhtä helposti intiimi hiljainen kuiskailu kuin raju primäärikirkuminen. Jälkimmäisessä ei todellakaan ollut mitään kornia, päinvastoin, asenne oli hiljentävä: jätkä selvästikin purki jotain omakohtaista traumaa. Jos tietynlainen moderni Britanniaan viittaava popvire oli ilmeinen niin lähin vertailukohta oli Scott Walkerin viimeiset sooloalbumit, vaikkei ihan niin pitkälle avantgardeen mentykään. Hienostunut tyylitaju vallitsi.
Myös juhlien lopetus meni belgialaisille ja sen De Beren Gieren hoiti unohtumattoman elokuvallisesti tunnelmallisella ja hypnoottisella, usein lähes transsiin vaivuttavalla otteellaan aivan nappiin. Eihän se jatsi-jazzilta kuulostanut, vaikka siitä kolmikko — johon lukeutui Echoes of Zoon armoton basisti Lieven van Pee, nyt kontralla varustautuneena — on kehiin lähtenyt ja jazzin keinoja se paljolti käyttää. Elektroniikka näytteli pelissä olennaista osaa, ei vähiten rumpalin muinainen analogimodulaattori (varsinainen piuhahässäkkä!), mikä paljolti teki sen, että lopputulos oli sensuelliudessaan hyvin psykedeelinen, usein erittäin kauniskin.
Elämänkokemuksen bonus ja kurittomat kollit karkkikaupassa
Pakkahuoneella menot päätti basisti Dave Hollandin ja kitaristi John Scofieldin duo-veto ja se olikin kirkkaasti parasta mitä olen kummaltakaan pitkään aikaan kokenut. Vuorovaikutuksessa ja intiimiydessä päästiin äärilukemille ja oli pakahduttavaa nähdä, miten mestarit innoittivat toisiaan. Tajusin, että homman ytimessä oli miesten pitkä ikä ja sen myötä tullut elämänkokemus. Siksi sama setti nuorten soittajien toteuttamana ei olisi koskaan voinut mennä yhtä syvälle tasolle, vaikka varmaan koronan aiheuttama esiintymispaasto vielä toi peliin oman intohimolisänsä. Tuskin koskaan bassosoolo on tuonut silmiini kyyneleitä, mutta nyt kävi niin kun Holland aloitti Nashvillen matkansa inspiroimana säveltämänsä countryvalssin. Siis oikein vanhan liiton sydämellisen lohdutusvirren. Jumaliste!!!!! Siinä tiivistyi mistä musassa oikeasti on kysymys.
Dave Holland & John Scofield. Kuva: Maarit Kytöharju / Tampere Jazz Happening
Sydämeen osui myös sopranisti Roberto Ottavianin Eternal Love Quintet, jossa italiaanojen joukossa piileksi huikea brittipianisti Alex Hawkins. Bändi hiihteli eniten Steve Lacyn avaamalla ladulla, mutta ehdottomasti omin eväin, valtavalla herkkyydellä ja näkemyksellä, tunteesta puhumattakaan. Maestron sopraanon ja klarinetisti Marco Colonnan liitto oli taivaassa tehty: äijät punoivat säveliä yhdeksi veret seisauttavalla tavalla. Kokonaisuudessa koukattiin kerran vanhempaan aikaan, neworleansilaiseen Sidney Bechet –tyyppiseen hitaaseen bluesiin, joka oli laittamaton esimerkki siitä, että to really play the blues, you gotta have the blues. Tsekatkaa ihmeessä tämän bändin levyt!
Rumpali Paal Nilssen-Loven New Brazilian Funk oli sitten ihan toisesta päästä ja meni selvästi suurelta osalta yleisöä överiksi villissä kurittomuudessaan. Bändillä ei ollut paljonkaan tekemistä funkin kanssa, vaikka johtaja kyllä gruuvasi hurjasti. Itse asiassa Felipe Zenicolan sähköbassottelu oli peukuttelun vastakohta kun mies veteli paljain sormin tavallaan slideä. Kitaristi Negro Leo lauloi sanatonta scatia täysin palkein ja Paulinho Bicolorin cuica puhui kuin turistiryhmä. Yleisvaikutelma oli kuin keskenkasvuiset kollit olisivat murtautuneet karkkikauppaan. Olihan se vapauttavaa ja hauskaa omalla tavallaan.
Gnaoua-perinnettä, päivitettyä ”klezmeriä” ja urbaania mustaa klassista musiikkia
Islamia edeltäneen berberi-perinteen ja Saharan eteläpäästä muinoin tuotujen mustien orjien musiikin yhdistämisestä syntynyt Gnaoua-traditio on itselleni ollut pitkään kova juttu, joten oli kiinnostavaa nähdä miten marokkolainen Majid Bekkas muokkasi sitä nuorempien skandisoittajien kanssa, joista erityisesti pitää mainita huippurumpali Stefan Passborg ja trumpetisti Goran Kajfes. Bekkas oli hieno laulaja ja soitti usein hyvin bluesahtavia kuvioita ikivanhalla gimbrillä, kolmikielisellä ”alkuperäisellä funk-bassolla”. Jälki oli oikein kuranttia, mutta jotenkin ei silti mennyt ihan niin syvälle kuin olin toivonut.
Juutalainen pianotrio Shalosh soitti jatsinsa — paria länsimaisempaa poikkeusta lukuun ottamatta — vastaavasti ikivanhojen heprealaismelodioiden päälle ja sai huomattavaa lisäpotkua extrana mukana olleesta, erittäin intensiivisesti soittaneesta ja liikkuneesta sopraanofonisti Daniel Zamirista, joka myös lauloi koukeroisia mutta haikeita melodioita, lähinnä sanattomasti scat-tyyliin. Terävästi pukeutunut mutta silti perinteistä kipaa päässään pitänyt puhaltaja pinkoi lopuksi yleisön joukkoonkin irrottelemaan. Väkevä bändi! Lopputulosta voisi perustellusti sanoa kletzmerin päivittämiseksi, vaikka lopputulos kohtuullisesti perinteisestä kletzmeristä poikkesikin.
Altisti Lakecia Benjaminin John ja Alice Coltranen perintöön paneutuneesta esityksestä pääsin kuulemaan vain hännän, mutta Love Supremen sekoittuessa tripahtavasti My Favourite Thingsiin tajusi seuraavansa poikkeuksellisen kovaa yhtyettä, joka tavallaan soitti urbaania mustaa klassista musiikkia vahvalla näkemyksellä ja tosi tarkoituksella. Tähän naiseen täytyy paneutua jälkikäteen netitse.
Linda Fredriksson Juniper. Kuva: Maarit Kytöharju / Tampere Jazz Happening
Linda Fredriksson Juniperiä ehdin kuunnella reilun vartin. Se tuntui intiimissä ja tunnelmallisessa hienovaraisuudessaan yhtä koskettavalta kuin levykin, jonka muuten Digeliuksen kundit möivät saman tien loppuun. Että jazz-hittiä pukkaa!
Klubilla perjantaiyön pikkutunneilla Habib Koiten bändi näytti jälleen kuinka afrikkalaisilta lähtee aina niin, ettei tarvitse kavereilta kysellä. Bändissä oli yllin kyllin perinnesoittimia siinä kuin sähköä ja elektroniikkaakin. Veteraanikitaristi itse käytti välillä hämmästyttävän koramaisesti majesteettista sointia, mutta toisinaan myös vähän kasarihenkisesti smoothia soundia, joka ei itseäni oikein innostanut. Likit kyllä olivat asiaa ja tyypillisimmin malilaisissa biiseissä oli se haikean bluesinen ja samaan aikaan reggaemainen luuppimainen groove, jolle vain aivokuollut voi sanoa ei. Auktoriteetti oli 100% ja sitten vielä vähän. Soinnissa vilkkuivat kaikki länsimaisen mustan musiikin siemenet ja se saa aina sydämeni liitelemään haukan lailla.
Habib Koité. Kuva: Riikka Vaahtera
Vapaata ja myötätuntoista havumetsäfreetä kahdesta vinkkelistä
Telakan puolella kovimmat kortit löi pöytään Iro Haarla Electric Ensemble, jonka pauloihin olin jo etukäteen joutunut erittäin komeaa ekologisesti teemoitettua albumia usein kuunneltuani. Oli kiva kuulla pitkästä aikaa Orman Jukkaa, jonka soolot hyväilivät kosmosta siinä kuin Sippolan Samin tenorilla esittämät. Aniida Vesalan rumputyössä oli samanhenkistä groovea ja särmää kuin isällään Edward-vainaalla. Ehkä hiukan yllättäin Uffe Krokfors turvautui aika usein kontraan, vaikka levyllä päräyttää nimenomaan häkellyttävän funkyllä ja omassa historiassaan täysin poikkeuksellisella sähköbasismilla. Johtajatar itse oli pianossa ja syntikoissa taas vankkumattomasti kokonaisuutta palvelevan tyylitajun tukipilari. Intensiivisesti myötätuntoista spirituaalijazzia selkeästi suomalaisella klangilla!
Iro Haarla Electric Ensemble. Kuva: Riikka Vaahtera
Sitähän se tarjoili melodisesti free Kaskikin, niin kuin Jorma Tapiolla (altto, tenori, huilut) aina. Kyse on siis Eero Tikkasen (kontra, viulu) ja Janne Tuomen (rummut) täydentämästä triosta, jossa tuoksahti havumetsien ikiaikainen mysteeri jylhästi. Kaikkein vahvimmin aistin sen oikeastaan Oskar Merikannon Reppurin laulussa; ehkä siksi, että sitä tuli jo kansakoulussa laulettua. Helvetin hieno biisi ja todellakin strictly roots! Pari Jopen sielunveljen Eetu Vesalankin sävelmää kuultiin.
Trumpetisti Tomi Nikun 5tet viihtyi lämpimän melodisissa maisemissa hyvällä groovella ja miellyttävän erikoisvärin homma sai Ilkka Uksilan vibrafonista. Toinen nuori yhtye, New Yorkissa Wynton Marsaliksen opissa olleen pasunisti Kasperi Sarikosken monikansallinen Reignition meni Nikusta vielä enemmän mainstreamiin, mutta toisen pasunistin, Jussi Vuorisen, 8-miehinen Dub Vallila vei täysin jamaikalaisiin tunnelmiin, joiden dubahtavuuden takasi Teemu Korpipään efekti- ja kaikupitoinen miksaus. Pariin otteeseen päästiin hitaimmissa tempoissa jo kiitettävän syvälle, eikä maukkaista sooloista ollut pulaa kun ryhmään kuului fonisti/huilisti William Suvanteen, trumpetisti Gunu Karjalaisen ja perkkuvelho Mamba Assefan kaltaisia solisteja.
Tomi Nikku 5tet. Kuva: Riikka Vaahtera
Sonic Decode puolestaan oli saksofonisti Esa Pietilän ja kitaristi Raoul Björkenheimin vuoropuhelua, jossa välittäjänä toimi jälleen Tuomen Janne rumpuineen. Rauli suosi kovasti varsin vapaata päätä ja jätti sen ainokaisen, innostavan tyrnästi bluesahtaneen riffin tahkoamisen ärsyttävästi kesken, mutta Esa piirteli vastapainoksi kaikessa vapaudessaankin koskettavan melodisia tenorilinjoja.
Teksti: Jussi Niemi