Teksti: Ville Kangasniemi, kuvat: Meri Turja ja Ville Kangasniemi
Yli neljännesvuosisadan ajan Muuramessa sijaitsevalle Tuomiston maatilalle kerääntyi kerran kesässä lauma hippejä juhlimaan. Työntekijöitä, esiintyjiä ja yleisöä yhdisti yksi tärkeä sisäinen tarve: halu olla nimenomaan Naamoilla. Sinne ei menty yleisen festaroinnin vuoksi vain festaroimaan, vaan kokemaan se ainutlaatuinen yhteisöllisyyden tunne ja lemmen ilmapiiri. Sinne mentiin laulamaan Teuvo Lomanin “Kari” kymmeniä kertoja viikonlopun aikana. Siellä mentiin naimisiin. Vuonna 2025 festivaali järjestettiin viimeistä kertaa.
Ennen pandemiaa Rockfestari Naamat myytiin vuosittain loppuun minuuteissa ennen kuin ohjelmaa oli julkaistu. Valitettavasti hipit eivät palanneet Muurameen yhtä suurilukuisina kun juhliminen taas sallittiin. Talkoovoimin ja tiiviin porukan kanssa rakennettu festari joutui miettimään vakavasti, onko enää mahdollista ja järkevää jatkaa tarinaa.
Minä en itkenyt enkä surrut kun koin lempifestivaalini viimeistä kertaa. Tunsin lämpöä ja rakkautta kun katsoin sitä sekoilua ja ihmisten riemua pitkin peltoja ja tilan pihapiiriä.
Pitkä kuuma kesä löylytti koko viikonlopun ajan. Lämpötila lähenteli kolmeakymmentä, mutta se ei saanut haitata. Auringon vähän laskiessa ja keikkojen alkaessa pääsi jälleen kokemaan hienoja esityksiä laajalla skaalalla. Vanhoja sideshow-ohjelmanumeroita oltiin tuotu takaisin, uusia oltiin keksitty ja perinteistä pidettiin myös kiinni.
Taikuri Illuminaatti esityksineen oli kauhean huono, mutta niin sen kuuluukin olla kun kyseessä on Naamat. Ihminen “levitoi”, käänteinen Jeesuksen ihme, eli “täyden” marjakossun kumoaminen nähtiin, sekä assistentin “katoamistemppu” kuului show’hun. Naamoilla ei olla eikä oteta tosissaan – sitä energiaa arkielämässäkin kannattaa kanavoida sopivasti.
Sideshow piti sisällään myös haastatteluohjelma Hot Onesin ja tv-sarja Ensitreffit alttarilla yhdistänyt Ensitreffit siipiravintolassa. Deittiparit laitettiin syömään naga jolokia -kastikkeella valeltuja kukkakaalisiipiä, jonka jälkeen juontaja kyseli heiltä jokaisen suupalan jälkeen typeriä. Eihän tämä voisi toimia missään muualla kuin Naamoilla. Rakkaus ei välttämättä roihahtanut, mutta seuraavan aamun paahteinen bajamajakäynti saattoi tuoda kaivattua paloa elämään.
Viikonlopun aikana sideshow’ssa myös sokkotunnistettiin ja arvosteltiin bulkkilagereita, kisattiin koiralle lässyttämisen ja päissäänseisonnan SM-kilpailuissa, sekä avauduttiin open mic freestyle ranting -tilaisuudessa.
Viime vuosien tapaan sideshow-teltassa nautittiin yöllä dj-keikoista. Perjantaina Ina Mikkola yllätti soittamalla ainakin omien yläasteaikojeni soundtrackia kaikkine ysäri/trance-hitteineen. Lauantaina kemut päätti Emodisko. Harvassa tosin olivat ne kappaleet, jotka itse emoksi lasken. Setti koostui pitkälti pop punkista ja pop punk-versioista eri biiseistä. Esimerkiksi Avril Lavignen “Sk8er Boi” ei olisi tarvinnut pikkuoravakäsittelyä pop punk -versioinnin muodossa. Limp Bizkitin “Break Stuff” soi myös, joten pyyhkäisen tukan silmiltä ja annan anteeksi.
Rosettes esiintyi perjantai-iltana Riihilavalla. En ollut ehtinyt bändiä aikaisemmin livenä todistamaan ja kyllähän se teki vahvan vaikutuksen. Harvemmin festariolosuhteissa saa kuulla 60-70 -luvulle kumartavaa soulia ja r&b:tä. Musiikki tanssitti, mielikuvat lentelivät Nancy Sinatrasta röökinsavuisiin hotelliravintoloihin, sekä taidokas musisointi hiveli korvaa ja sielua. Puhallinsoittimet harvemmin tekevät musiikille hallaa, eikä Rosettesin kohdalla vetopasuuna ja saksofoni pystyneet muuta kuin nostattamaan tunnelmaa ylemmilleen.
Tanssit jatkuivat hieman myöhemmin kun lavalle saatiin lisää helsinkiläistä osaamista Mary Ann Hawkinsin muodossa. Keikka oli siitä erityinen, että pääosin instrumentaalista rautalankaa ja surf rockia esittävän bändin vieraaksi oltiin saatu Kaita Isäri Seppälä laulamaan. Mary Ann Hawkinsin helmikuussa julkaistulla Helsinki Surf City -albumilla laulubiisejä kuullaan mm. Marko Haaviston esittämänä. Haaviston kanssa tehty “Yöjuna” kuultiin myös Naamoilla. Lisäksi Stepan kanssa tehty “Beatlesin viisaat sanat” ja Maria Stereon laulama “Rock ‘n’ Roll sydän” tulkittiin hienosti Seppälän toimesta. 60-luvun retroilu maistui tuoreelta, eikä yleisöllekään ollut hankalaa twistata ja jorata kappaleesta toiseen.
Viikko ennen Naamoja näin Lähiöbotoxin Tampereen Tavara-asemalla. Lähiöbotoxin musiikki ei iskenyt siellä, mutta Naamat tekee kaikesta parempaa. Yleisö oli yhtä isoa vellovaa moshpittiä, ja energia oli satakertainen kun paikalle tuo hippejä riehumaan. Bändi itse piti Provinssin-keikkaansa tähän asti kovimpana, mutta muistuttivat useasti välispiikeissä Naamojen olevan jotain aivan muuta. Myös Ina Mikkola kävi karjumassa “Vapaa on vain umpihanki”-kappaleessa. Keikka oli Riihen viimeinen, joten siihen sisältyi erityinen lataus.
Lähiöbotoxin soitto keskeytyi hetkeksi, kun lavalle kuulutettiin täysin toinen orkesteri esiintymään. Torture Minister saapui tykittelemään grindcorea muutaman biisin ajaksi. Eivät soittaneet “Karia”, vaikka yleisö kovasti toivoi. Sen sijaan kuultiin tyylikkäästi Napalm Deathin “You Suffer”. Lähiöbotox palasi vielä tämän jälkeen paketoimaan setin ja varmistamaan asiallisen lopun Naamojen viimeiselle päälavakeikalle.
Tuomiston pellolla seikkaillessa voi törmätä vaikka minkälaisiin sattumiin. Saunojen yhteydessä sijaitsevan lammen laiturilla oli kaksi muovijoutsenta ja jokaisella rantakäynnillä sai jännittää, onko niillä sillä kertaa päät tallella. Yhtenä hetkenä joutsenen pää nähtiin leirissä juoma-astiana, toisena moshaamassa Riihen edustalla.
Ruokapuoli oli jälleen enemmän kuin kunnossa. Edellisvuosina olen kehunut Bar 15 Streetin perunoita ja Kusmikun sinihomejuustoburgeria. Kumpikaan ravintola ei vieläkään osaa tehdä huonoa ruokaa. Maistatin ja mainostin Streetin perunoita monelle viikonlopun aikana, ja jokainen heistä kehui niitä maailman parhaiksi. Eikä niitä kauaa saanutkaan – ne myytiin loppuun jo lauantaina päivällä. Kuulin myös, että leirinnässä oli tarjolla lämmin Gambina-tissimaito.
Naamoilla oli tänä vuonna moni kävijä ensi kertaa. Olin surullinen heidän puolestaan, sillä jokainen heistä jututtamani tuskaili sen kanssa, ettei ollut aikaisemmin käynyt festaroimassa Muuramessa. Kokemus herätti ensikertalaisissa samoja tunteita kuin minussakin aikanaan. Afterglow toi voimaa pitkäksi aikaa Tuomistolta poistumisen jälkeen. Ajatusmaailma oli lempeämpi ja innokkaampi, sekä houkutus ex tempore -toimintaan kasvanut. Siksi lähdenkin tämän raportin viimeisteltyäni uuden Naamat-ystäväni kanssa nauttimaan Tuurin kyläkaupan antimista.
Viimeisillä Naamat-festivaalilla todistin syntymää, kuolemaa ja uudelleensyntymää. Vähintäänkin symbolisesti. Uusia alkuja on lähtenyt Naamoilta ennenkin esimerkiksi kosintojen ja avioliittojen muodossa.
Tällä kertaa todistin läheltä uuden bändin syntymää. Leirinaapuri Janne Masalin perusti muutaman tunnin varoitusajalla folk-muusikoiden ryhmittymän, johon kuului hänen kumppaninsa lisäksi Ne Lintuizet -yhtye, sekä Teemu Markkula. Pakettiauto ajettiin keskelle leirinnän nuotiopaikkaa, jossa hanurilla ja autoa taputtelemalla säestetty keikka keräsi hipit yhteislaulamaan. Tämä oli minulle vuoden 2025 Naamojen hienoin hetki – yhteislaulu nostatti ihokarvat pystyyn useaan otteeseen. Nuotiopaikalla kuultiin mm. “Meksikon pikajuna”, “Maailma se on kuin silkkiä vaan”, ja “Silakka-apajalla”. Yleisö toivoi jälleen kerran “Karia”, ja lähti laulamaan sitä itse malliksi, hämmentäen esiintyjät täysin. Bändi ristittiin nimellä Töpö, toivottavasti törmäämme vielä.
Lauantaiaamuna heräilin tuskaisen kuumuuden lisäksi siihen, kun leirimme vierestä alkoi kuulua erikoista kilinää ja kolinaa. Myöhemmin selvisi, että jokin taideryhmä oli saapunut sienipäissään rakentamaan jonkinlaista vekotinta naapuriimme. Koko päivän he siinä puuhastelivat ja meno vaikutti kaikin puolin sakealta. Myöhään illalla teos valmistui ja sitä lähdettiin kuljettamaan pitkin leirintää.
Teos muistutti yhtaikaa tivolilaitetta, katusoittajan kuumeunta, ja romukauppiaan kuolinpesää. Pyörillä kulkeva yhteisötaideteos oli täynnä äänentuottoon soveltuvia esineitä, joita Naamojen yleisö pääsi yhdessä soittelemaan. Värikästä kärryä lykättiin pikku hiljaa eteenpäin, ja se keräsi ympärilleen uteliaita ihmisiä testailemaan ja luomaan yhdessä lisää taidetta.
Kuolema oli tietysti läsnä, kun kyse oli viimeisistä Naamat-festivaaleista.
Lauantaipäivisin on perinteisesti pelattu peltojalkapalloa. Urheilun hurmos päättyi seremoniallisesti kultaisen nappulakengän käyttämiseen Jaloviina-astiana, jonka jälkeen kenkä haudattiin Tuomiston peltoon The Doorsin “The End”-kappaleen tahtiin.
Lauantaina ennen puoltayötä sideshow’n ohjelmaan oli merkitty Naamojen hautajaiset. Sideshow-teltalta lähtenyt hautajaiskulkue vaelsi leirinnän läpi pitkänä letkana, ja arvaatteko jo mitä laulua matkalla hautapaikalle kuultiin? No oli se “Kari”.
Hautajaisväen saavuttua keskelle leirintää oli usean puheen aika. Yhteislauluna toimi myös “Mombasa”, mutta Naamoilta ja Jytää ja Iskelmää-klubeilta tutulla “minä koskin simpukkaa”-versiona. Tunteet olivat monella pinnassa, ja maahan laskettiin tällä kertaa Gambina-pullo. Janne Masalin oli hanurinsa kanssa esittämässä Tundramatiks-bändinsä “Kun minä kerran kuolen”. Jälleen kerran tuli hihoihin kylmä, kun festarikansa yhtyi lauluun. Ei siinä osannut surra, kun näki satoja ihmisiä yhdessä yhteisen asian äärellä. Nämä ihmiset rakastavat tätä festivaalia. En usko törmääväni samanlaiseen yhteisöllisyyteen missään muualla. Kauan eläköön Naamat!
Pitkän linjan Naamat-kävijänä todistin uudelleensyntymää kun vuoden 2018 sideshow’ta varten valmistettu Popeda T teki paluun rikospaikalle. Popeda T:n ensimmäinen keikka innoitti minut järjestämään omaa tapahtumaani ja sysäsi alulle monta hienoa asiaa.
Riihen lavalla lauantaipäivän avannut artisti oli myös uudistunut seitsemän vuoden hiljaiselon jälkeen. Biitit oli edelleen tehty itse ja täysin mielipuolisesti. Popedan tekstit olivat tietenkin ennallaan ja hyvä niin. “Kersantti Karoliina”, “Kaasua, Komisaario Peppone” ja “Erotomania” kuultiin niin kuin viime kerrallakin, mutta Popeda T oli myös kokannut “omaa” tuotantoa manserock-tulkintojen lisäksi. Run DMC:n “It’s tricky” taittui muotoon “Hiki”, ja suomiräpin klassikoista koostuva potpuri esitettiin myös. Sieltä löytyi Asaa, pätkä Mariskan “Murhaa”, ja Pikku G:n “Me ollaan nuoriso”, mutta imperfektimuotoon käännettynä. Sukkahousunaamion takaa supistiin, että Popeda T saattaa palata myöhemmin isompana kuin koskaan.
Yksi aikakausi on tullut päätökseen. Mielen on vallannut syvä kiitollisuus siitä, että on saanut kokea usean vuoden ajan näin hienoa tapahtumaa. Ikimuistoisia kokemuksia antanut Naamat on jättänyt jälkensä minuun ja tuhansiin muihin vuosien varrella Tuomistolla vierailleen hipin muistiin. Kaveriporukan pienistä bileistä underground-instituutioksi kasvanut festivaali on esimerkki siitä, mitä talkoohengellä ja rakkaudella saa aikaiseksi.
Tehkää ihmiset toisillenne hyvää, jatkakaa Naamat-hengen perintöä, parantakaa mieliä ja sieluja. Se on korvaamaton asia muuten julmassa ja synkässä maailmassa.
