”Nyt kun kesä mennyt on, syksy saapuu, meidätkin erottaen…”
Eino Grönin käännösiskelmä vuodelta 1962 on kuvaava esimerkki siitä, miten syksyyn suhtaudutaan popmusiikissa. Suudelmin suljetut kirjeet on mainiosti toteutettu käännös Brian Hylandin esittämästä klassikosta Sealed With A Kiss.
Syksy edustaa muutosta. Kesäksi monet asiat pysähtyvät. Olen syysihminen ja jo nuoresta lähtien nauttinut syksyn tuoksusta. Usein loppukesästä suorastaan odotan syksyn alkua, kun pääsee käyttämään taas pitkiä takkeja. Syksy tuntuu uudelta alulta ja aikakauden vaihtumiselta. Siihen liittyy uutta virtaa sekä innostusta, ja luonto on kauneimmillaan.
Syksyä ei kuitenkaan esitetä popmusiikissa nautinnollisena aikana.
Popmusiikissa syksyn tuoma muutos kerrotaan mollissa ja menetyksen kautta; kuin loistelias kesä olisi mennyt iäksi ja vääjäämättömän surkea syksy on edessä.
Syksyyn sijoittuvat kappaleet syntyvät myös liki poikkeuksetta suhteessa kesään. Yksi tunnetuimpia syyskappaleita kautta aikojen on ranskalainen Les Feuilles Mortes vuodelta 1945. Sen esitti alun perin Yves Montand. Angloamerikkalaisessa maailmassa se tunnetaan erityisesti Nat King Colen versiona Autumn Leaves.
Meillä Suomessa kappale tunnetaan Olavi Virran esittämänä ja nimellä Kuolleet lehdet. Sen mukaan on nimetty myös Aki Kaurismäen tuorein elokuva. Biisi soi myös elokuvan loppukohtauksessa.
Kuolleet lehdet ei ole syysbiisien synkimmästä päästä, mutta pohjavire on tietenkin melankolinen. Hetken ehtii jo innostua, kun Olavi Virta laulaa kappaleessa lehtien hehkusta, mutta nopeasti lehdet päätyvät symboloimaan surua ja rakkauden muuttumista muistoksi. Romanttinen suhde rapistuu lehtien mukana. Kesällä aurinkokin loisti suloisemmin.
Kappale on hyvin kaunis. Nautin ylipäätään paljon melankolisista syyskappaleista, mutta pidän silti merkillisenä, että syksyä estetisoidaan vuosikymmenestä toiseen samalla tavalla. Onko syksyä tosiaan niin vaikea estetisoida muun kuin surun ja melankolian kautta?
Suomen kaltaisessa pohjoisessa maassa suhtautuminen kesään on tietenkin erityistä. Ison osan vuodesta täällä on pimeää ja kosteaa. Lyhyestä valoisesta ajasta pyritään ottamaan kaikki irti. Artistit tehtailevat kilpaa kesähittejä, jotka kuulostavat psykoosilta (Mikä kesä?, Vielä on kesää jäljellä).
Auta armias, jos joku parikymppinen Tiktok-räppäri keksii versioida Mamban hitin raskaalla autotunella ensi kesäksi. Kesähiteillä myydään keikkakesä täyteen. Syyskiertue ei ole mikään ”juttu” eikä sellainen tarvitse syyskappaleita tuekseen. Talvesta puhumattakaan.
Kesähitit pyrkivät kuvaamaan nousuhumalaista tunnelmaa festareilla, syyskappaleet sitä seuraavaa krapulaa. Välillä voisi kääntää toisinkin päin. Putoavat lehdet voisivat symboloida myös uuden alkua eivätkä pelkästään vanhan rapistumista.
Vesa-Matti Loirin Syyslaulu on käännös Wigwamin Tombstone Valentinesta. Temaattisesti laululla ei ole sinänsä mitään tekemistä syksyn kanssa. Syys on laulun nimessä ainoastaan symboloimassa kurjia asioita laulun puhujan elämässä, kuten pienen asunnon korkeaa vuokraa, veroja ja laskuja.
Cumuluksen Syyslaulussa laulun puhuja on synkkä ja yksin pimenevässä illassa, mutta sentään jotain toivoa onnesta vielä on olemassa. Hectorin Syyskuussa kysellään, minne syksyn tuulet veivät hänet – oletettavasti kesärakkauden. Tuuli ei vastaa.
Kasevan debyyttiäkin paremmalta kakkoslevyltä Kun maailma elää (1976) löytyy vuodenajoista kertovat kappaleet Kevät ja Syksy perätysten. Tamperelaisyhtyeen Syksy on siinä mielessä mukava poikkeus, vaikka siinäkin syksyn muutos sisältää epävarmuuteen siirtymistä, niin biisin tunnelma on mystinen ja utelias, ei suinkaan lannistunut.
Juice Leskisen Syksyn sävelestä en sano mitään.
Mutta odottakaapas vaan, täältä tulee aina positiivinen Katri Helena! Tietenkin juuri hän on niitä harvoja, jotka kykenevät säilyttämään onnen ja rakkauden kesän jälkeen vielä syksylläkin.
Syysunelmassa Katri Helena painaa päänsä rakkaansa käteen ja näkee unta sydämellään. Totta kai Katri Helena on juuri se ihminen, jota syyssateet lintujen harteilla ei hetkauta suuntaan tai toiseen.
Teksti: Arttu Seppänen
Kolumni on julkaistu Soundissa 9/23.