Artistinimellä Slowthai tunnettu brittiläinen Tyron Kaymone Frampton sekoittelee kolmannella levyllään ajallemme tunnollisesti punkia, hiphopia ja grimea. Vastineita voisi hakea vaikkapa Viagra Boysin, Idlesin ja Fontaines DC:n kaltaisista yhtyeistä. Kappaleiden tyylit vaihtelevat laajalla skaalalla perinteisemmästä rap-ilmaisusta läpitunkeviin elekronisen musiikin pläjäyksiin. Punk- ja vaihtoehtorockjuuret pysyvät vähintään taustalla läpi levyn.
Levy alkaa itsereflektoivalla aggressiivissävytteisellä terapiakeskustelulla Yum-kappaleen muodossa. Toisiinsa nivoutuvissa Happy- ja Ugly-kappaleissa kertsit menevät samalla kaavalla. Happy toimii hienosti, mutta nimibiisi junnaa fillerimäisesti paikoillaan ja on levyn heikoimpia. Tosin perinteikkäämpi rap (Fuck It Puppet) ja laulua hyödyntävät alt-raidat (Never Again, Feel Good) toimivat hienosti.
Kahdentoista kappaleen mitta on auttamatta liian pitkä. Välimatkaa Yum-paatoksesta brittipop-Sooneriin on reippaasti. Toisaalta koko diversiteetissään Ugly toimii omalaatuisena genrerajoja ylittävänä pakettina omassa sarjassaan.
