Flow’ssa kesällä vieraileva 24-vuotias Tyron Frampton kertoo esikoisalbuminsa nimikappaleessa, ”ettei ole Dizzee, vaan pelkkä boy in da corner” viitaten grimen ensimmäisen supertähden Dizzee Rascalin kuudentoista vuoden takaiseen levyyn. Framptonin ääni muistuttaa erehdyttävästi nuorta Rascalia, joka ei ole yli vuosikymmeneen julkaissut mitään lähellekään yhtä raikasta kuin Nothing Great About Britain.
Framptonin albumin toinen mainstream-verrokki on The Streets -nimellä operoineen Mike Skinnerin debyytti, 2-step- ja UK garage -klassikko Original Pirate Material (2002), jonka kansikuvan kellertävässä valossa kylpevä vuokratalo voisi periaatteessa olla sama kuin Slowthain debyytin kannessa esiintyvä.
Frampton vaikuttaa huumorintajuiselta, karismaattiselta ja varmasti massoihin vetoavalta, nuorta Robbie Williamsia muistuttavalta kaverilta.
Rascalia, Skinneriä ja Framptonia yhdistävät tarkkanäköisesti ja oivaltavasti Britannian yhteiskuntaa kritisoivat ja alaluokan elämää luotaavat lyriikat, joiden syvemmät merkitykset jäävät ulkopuoliselta tarkkailijalta helposti huomaamatta. Videoidensa perusteella Frampton vaikuttaa huumorintajuiselta, karismaattiselta ja varmasti massoihin vetoavalta, nuorta Robbie Williamsia muistuttavalta kaverilta.
Frampton on viimeisen parin vuoden aikana kasvattanut suosiotaan eksponentiaalisesti. Slowthain esikoisalbumin ilmestyminen on genren ulkopuolellakin merkkitapaus, joka oli tarkoitus ajoittaa samaan aikaan Brexit-eron kanssa. Brexit kuitenkin myöhästyi, ja myös Nothing Great About Britainin 11 kappaleen albumiversio jättää tyngän vaikutelman. Deluxe-versiolle sisältyy kuusi kahden viime vuoden aikana digijulkaistua biisiä, jotka ansaitsisivat paikkansa myös varsinaisella versiolla.
Musiikillisesti albumilta nousevat muiden yli Mura Masan tuottama electropunk Doorman, joka ei edusta lyyrisesti levyn terävintä tasoa, sekä grimen ykköstykki Skeptan fiittaama Inglorious. Kwes Darkon tuotantojälki on ihan ok ja tukee pätevästi räppäriä, mutta ei sytytä.
