Bush saapui flanellipaitajengin tietoisuuteen grungen toisen aallon euroedustajana ysärin puolivälissä. Touhu tuoksahteli perässähiihtelyltä mutta sai keulahahmo Gavin Rossdalen persoonallisen laulun ja muutaman hyvän biisin ansiosta vähintäänkin kädenlämpöisen hyväksynnän.
Kolmekymmentä vuotta ja kymmenen albumia myöhemmin yhtye kuulostaa yhä jossakin määrin alkuperäiseltä itseltään, tosin vahvasti kollegojen elkeitä ilmaisuunsa poimien. Raukeimmat biisit ovat 2020-luvulle siirrettyinä jopa herkullisen aikuista materiaalia: elektropohjaista indielaulelmaa, jonka kuvittelisi kelpaavan nykyaikaankin, mikäli kappaleet olisivat rakenteiltaan vähemmän perinteisiä.
Metallisimmillaan kopla kuulostaa lähestulkoon Kornilta, mikä tuo kokonaisuuteen dynamiikkaa, mutta bändi ei ole välttämättä runnonnan äärellä parhaimmillaan. Ääripäiden puolivälistä löytyy sen sijaan oikeinkin mallikasta otetta, topakkaa mutta melodista konein silattua riffi-indietä Filterin tapaan.
Rossdalen laulu kuulostaa edelleen hyvältä, mutta bändin tusinaläiskeeksi turboahdettu soundi latistaa tunnelmaa. Mieleenpainuvat sävelet ovat kuitenkin yllättävän tiuhassa ja niihin on tarttunut varsin mukavasti tunnetta. Esillepano ei ole aivan synkassa sisällön kanssa, mikä synnyttää omituiselta vaikuttavaa ristiriitaisuutta.