Arvio: Jos eläisimme 1990-lukua, The Halo Effectin debyytti olisi klassikko – mutta kun emme elä

The Halo Effect
Days of the Lost
Nuclear Blast

The Halo Effectin ympärillä on käynyt kohtalaisen mittava pöhinä jo ennen yhtyeen esikoisalbumin julkaisua, ovathan kaikki tämän viisikon tekijämiehistä joskus vaikuttaneet Göteborgin death metal -pioneerin In Flamesin riveissä.

Soinnin kannalta isoin palanen on edellä mainitun yhtyeen ensimmäisten 15 vuoden pääasiallinen biisintekijä Jesper Strömblad. Days of the Lost ei kuitenkaan kuulosta aivan Lieskojen varhaisaikojen ”Iron Maidenia ylinopeudella + ördää = win” -reseptin toisinnolta, vaan pikemminkin heidän alkuperäislaulajansa, sittemmin Dark Tranquillityssa nimensä tehneen Mikael Stannen röhisemältä ja paikoin nätistikin laulamalta Whoracle–Colony–Clayman-vuosien (1997–2000) tasalaatuiselta ja jonkin verran aikuistuneelta In Flamesilta.

”Melodödön” riffiraamattu saa taas pari uutta sivua, kun tuplakitarat kuljettavat sulavasta korvakarkista tehtyjä melodialinjoja takavuosilta tutulla imulla ja toisinaan synankin tuella. Pöhinään on ollut pätevä syy, sillä ysärin lopun svedudödölle sielunsa kaupanneet tuskin ovat 2020-luvulla tätä parempaa levyä kuulleet. Se on kuitenkin sekä siunaus että kirous, sillä 1990-luvulla syntyneenä Days of the Lost olisi nyt klassikko eikä genrelegendojen sivuprojekti.