Mikael Stanne osaa valikoida itselleen oikeat yhtyeet. Pääbändinsä Dark Tranquillityn rinnalle on viime vuosien kuluessa noussut mainioita ryhmiä: vanhan liiton death metalia ryskäävä Grand Cadaver, vastikään debyyttinsä julkaissut synkistelypoppoo Cemetery Skyline sekä nyt toista levyään tarjoileva The Halo Effect.
Halolla päähän sitä, joka vanhoja kaivelee – ja nyt niitä suorastaan ruopataan. Ensinnäkin koko Halo-jengillä on jonkinlainen In Flames -yhteys. Stanne lainasi ääntään yhtyeelle vuosina 1993–1994, kitaristi Niclas Engelin oli bändissä peräti kahteen eri otteeseen ja toinen kitaristi Jesper Strömblad on puolestaan sen perustajajäsen. Rumpali Daniel Svensson ja basisti Peter Iwers ovat kumpikin entisiä pitkän linjan flamesläisiä.
Kellekään ei liene suuri yllätys, että The Halo Effect työstää musiikkia, joka ei ole järin kaukana In Flamesistä – etenkään noin 25 vuoden takaisista liekkihommista. Jo vuoden 2022 esikoislevy Days of the Lost iski takuuvarmalla melokuolollaan, mutta nyt lähtee jotenkin vielä kovemmin. Aloituskolmikko Conspire to Deceive, Detonate ja Our Channel to the Darkness kaataa välittömästi hunajaa korvakäytävään. Niin on makeaa, että.
Mikäli sinulla on melodisen dödsmetallin nälkä, March of the Unheard auttaa vaivaan taatusti. Tarttuvilla kuvioilla herkuttelusta meinaa saada paikoin jopa yliannostuksen, mutta silti tätä tekee mieli ahmia lisää ja lisää. Näin siitäkin huolimatta, ettei levyllä tuoda genreen kerrassaan mitään uutta.
Yllätyksellisyyttä, vaaran tunnetta tai kesyttämätöntä aggressiivisuutta The Halo Effectin menossa ei ole milliäkään. Taiten tehtyä, viimeisen päälle sovitetun sisäsiistiä metallia sen sijaan löytyy koko levyn mitalta. Niin sen kuuluu tässä pelissä ollakin.
Laulujen osalta albumi jakautuu karkeasti kahteen osaan. Levyn ”a-puoli” mennään Stannen örinöiden voimalla. Parin minuutin semi-instrumentaalipalan This Curse of Silencen jakamalla loppupuoliskolla kuullaan myös myös pehmeitä puhtaita lauluja. Viimeistään ne takaavat, että nyt pysytellään kuolometallikentän pumpulinpehmoisessa päädyssä.
March of the Unheard toimii monella tasolla. Se sisältää huolellisesti tuotettua, valtavirtaan kurkottelevaa ja korvaan tarttuvaa ruotsalaista melodeathiä. Samalla se on DeLorean, joka kiidättää nostalgiannälkäiset siihen aikaan, kun In Flames oli vielä hyvä bändi. Kaiken päälle levy on helppoa kuunneltavaa. Sellaista ”Wacken-metallia”, jota vaikkapa maanmiesyhtyeensä Arch Enemy tekee – ja tämä siis vain positiivisena toteamuksena.
Kahdentoista kappaleen mitat on pidetty aisoissa. Kaikki turha on karsittu ja koukut asetettu paikoilleen. Muutamaa rivakammin taottua hetkeä lukuun ottamatta musiikki on maltillisella tempolla sujuvasti kulkevaa metallia. March of the Unheard on levy, jota ei erityisemmin osannut kaivata, mutta jonka ottaa tyytyväisenä vastaan.
