Kun Kauko Röyhkän ja The Bootsin tiet kohtasivat viimeksi, sai näiden polkujen risteyksessä alkunsa väkevä Etelän Peto (2014), joka erottuu tuotteliaan Röyhkän jälkipuolen tuotannosta edukseen. Samoilla leveyspiireillä siitetty Maantie on sisaruksensa rinnalla kovin erilainen: kohtalokkaan blueserotikan sijasta Röyhkä saapikkaineen maalailee helteessä haalistunutta pehmopsykedeliaa.
Pitelemättömästä taustabändistä huolimatta Maantie on varsin epätasainen tuotos. Vaikka sävellykset ovat suurimmilta osin toimivia, on tuotantojälki huolimatonta ja etenkin Röyhkän tontti ruokkoamaton ja rikkakasveja täynnä. Enimmäkseen ylärekisterissä laulava Röyhkä hahmottelee tyhjänpäiväisiä tarinoita tavoittelemisesta ja torjutuksi tulemisesta ja kuulostaa efektikerrostensa alta jopa – herra paratkoon! – epävarmalta.
Poikkeuksia ovat kitaralaukusta elämisen riemusta kertova nimikkoraita sekä Sataa, jonka tuokiokuvassa kertoja tekee tilinpäätöstä elämästään sateen nakertaessa talon kivijalkaa itsepintaisin hampain. Täysin toivoton tapaus Maantie ei ole, mutta jo Röyhkän somehölmöilyjenkin paikkailemiseen tarvitsisi hieman jykevämpää laastia.