Rahalla saa ja hevosella pääsee. Silti Luxin kaltainen albumi vaatii jättibudjetin ja ensiluokkaisen suoritusvoiman rinnalle rohkeutta ja näkemystä enemmän kuin mihin popmusiikin saralla on viime vuosina totuttu.
Näistä attribuuteista ei ole ollut Rosalían tapauksessa pulaa aiemminkaan. Läpimurtolevy El mal querer (2018) salakuljetti flamencon valtavirtaan r&b:ksi naamioituna. Motomami (2022) puolestaan naitti pikavoittopoppia turboahdettuun reggaetoniin.
Lux on teologinen feministitutkielma avant-popin muotokieleen puettuna. Rosalían laulujen innoittajina ovat vuosisatojen takaiset eri uskontojen naispyhimykset. Tusinalla eri kielellä laulettu lyriikka ei ole Hildegard Bingeniläisen Wikipedia-artikkelin resitointia vaan ennemminkin nickcavemäisesti vanhan testamentin mahtipontisia myrskypilviä leikkaava valomiekka. Rosalía kurottaa lohdun toivossa ylös taivaisiin ja manaa elämän varrelle osuneet miehet alimpaan helvettiin.
Lux kirjoittaa pyhimysgalleriaan myös popin lisäsivut. Patti Smith yllyttää Horses-levyn (1975) aikakauteen päivätyissä terveisissään rikkomaan taiteen rajoja. Björk muistuttaa Vulnicura-erolevystään (2015). Charlotte Gainsbourg on tarjonnut auttavaa kättään tekstien kanssa. Vain Yves Tumorin Mike Tyson -edgyily tuntuu kauneusvirheeltä.
Sinfoniaorkesterista chopattuihin sämpleihin, valssista Verdiin, oopperatalosta yökerhoon. Avantgarden määritelmä täyttynee, mutta popmusiikkia tämä on. Luxin musikaalinen matka kuulostaa paperilla villiltä, mutta Rosalían laulun johdattamana se on palkitseva ja ajaton.
