Arvio: Marty Friedman on loistava kitaristi, mutta tuore soololevy on latteaa kuultavaa

Jo yli 20 vuotta sooloartistina kunnostautunut Marty Friedman harmitteli hiljattain That Rocks! -ohjelman haastattelussa sitä, että hänet tunnetaan edelleen lähinnä entisenä Megadeth-kitaristina. Soittajana ilmiömäisen hyvän Friedmanin lahjakkuus tuleekin paremmin esiin hänen soolomateriaalinsa kuin Megadethin kautta.
Asialla on kuitenkin toinenkin puolensa. Liian monen kitarasankarin tavoin Friedman ei ole säveltäjänä lainkaan samaa tasoa kuin soittajana. Megadethin jälkeisen tuotannon parasta antia ovatkin olleet kolme Tokyo Jukebox -sarjan cover-levyä, joilla mies on soittanut suosittujen japanilaisten kappaleiden instrumentaaliversioita, ja feattaukset Momoiro Clover Z:n kaltaisten bändien levyillä.
Sävellyksellisesti Drama ei oikein vastaa nimeään. Melodisissa biiseissä ei ole sen enempää draaman kaarta kuin dramaattisia kohtiakaan. Kitaristeille levyä voi kuitenkin varauksella suositella, koska Friedmanin tatsi on täysin uniikki ja soiton tarkkuus pieniä yksityiskohtia myöten on erittäin vaikuttavaa. Levyn kaksi siirappista vokaaliraitaa, Chris Brooksin englanniksi laulama Dead Of Winter ja Steven Baquero Vardasin 2 Rebeldes kuulostavat kuitenkin lähinnä Euroviisu-kamalta.