Arvio: Nimellä saa anteeksi paljon – Tame Impalan Deadbeat on joutavaa pulssittelua ja jumputtelua

Ei ole liioiteltua väittää, ettei mikään levy-yhtiö julkaisisi tällaisia tylsyyksiä, ellei niiden tekijänä olisi Kevin Parker.
Arvio julkaistu Soundissa 11/2025.
Kirjoittanut: Aki Nuopponen.

Arvio

Tame Impala
Deadbeat
Columbia

Vihdoinkin uutta Tame Impalaa. Kevin Parkerin tapa julkaista albumeita kerran viidessä vuodessa on ollut tuskallinen. Vielä tukalammaksi asian tekee, että Parker vaikuttaa unohtaneen, missä hän on parhaimmillaan.

Deadbeat on osuvasti nimetty albumi, sillä se laiminlyö Tame Im­palaa. Albumin tanssipopista halu­aa pitää. Ihan oikeasti. Elektroninen dance pop ei olisi hullumpi juttu, jos Parkerin sävellyskynä olisi yhtä terävä kuin Currents-albumin (2015) aikoihin. Deadbeatillä ei soi Tame Impala, vaan Parker joka soittelee jotain ihan muuta.

Harva muusikko pysyttelee pai­koillaan koko uraansa, eikä vanhan Tame Impalan hapokkuuden ollut tarkoituskaan jatkua ikuisuutta. On kuitenkin harvinaisen ironista, että vanhat hyvät ajat palaavat Dead­beatillä hetkittäin ja albumin paras kappale on nimeltään My Old Ways. Tällainen flirtti vain korostaa muun levyn tyhjyyttä.

Parker pulssittelee ja jumput­telee täysin joutavilla kyhäelmillä kuten Piece of Heaven, Ethereal Connection ja Afterthought. Ei ole liioiteltua väittää, ettei mikään levy-yhtiö julkaisisi tällaisia tylsyyksiä, ellei niiden tekijänä olisi Kevin Parker – Tame Impalan nimissä. Nimellä saa anteeksi paljon, muttei sentään ihan kaikkea.