Australialainen Tame Impala antaa toisella albumillaan komean tyylinäytteen relevantista tavasta tehdä psykedeelistä poprockia vuonna 2012. Kevin Parkerin kipparoima operaatio elää kahdella aikatasolla. Lonerism ui silmämuniaan myöten 1960-luvun lopun värikylläisissä hapoissa, ja kuitenkin se on energialtaan ja asenteeltaan ehdottomasti kiinni omassa ajassaan. Upeasti toteutettu tuotannollinen huumeusva ei ime liikaa elintilaa Tame Impalan tyylikkäiltä popkappaleilta, jotka keikkuvat todella mehukkaasti hallitun beatlespohjaisen laulunteon ja puolihäiriintyneen äänikollaasitaiteen välisellä rajalla.
Teinivuosista asti tajunnanlaajennuspoppia väsännyt Parker seikkailee ystävineen psykedelian maailmoissa kadehdittavaa pelihuumoria ja tilannetajua osoittaen. Kun on aika kuljettaa lähes itkettävän ihania popmelodioita, Tame Impala soi harmonisen kuohkeasti. Kun tunnelma vaatii puolestaan totaalista värien päälle polkaisemista, sekin hoituu silmänräpäyksessä ja täydeltä laidalta.
Albumin komea päätösraita Sun’s Coming Up paketoi viiteen minuuttiin loistavan albumin ääripäät ja Tame Impalan musiikilliset vahvuudet. Riipaiseva ja hauras pianoballadi niksahtaa puolivälissä ihanaksi pörinävätvätyskitarasekoiluksi, jossa ei ole periaatteessa mitään järkeä, mutta kuten kunnon psykedeliarockin kuuluukin, leikkaus toimii täydellisesti – järjestä piittaamatta.
