Levyarvio: Tame Impalan laulut eivät johda mihinkään – Onko se hyvä vai huono asia?

Tame Impala
The Slow Rush
Fiction

Tame Impalan laulut johtavat harvoin mihinkään. Silti Kevin Parker on edennyt projektinimensä alla rouheasta uuspsykedeliasta retroutopistiseen designelektroon avaten jokaisella äänitteellään enemmän ovia kuin moni artisti koko urallaan.

Lähestymistapojen kirjo osoittaa, että muoto on ollut Parkerille aina osa sisältöä, joskus sen korvikekin. Eikä The Slow Rush muuta asetelmaa. Levyn puunatussa soinnissa korostuvat ulkoiset tekijät, ja kappaleet kasvavat harvoin ääntensä summaa suuremmiksi. Railoiksi kiiltopinta halkeaa vain Parkerin kaihoisan tulkinnan auttaessa jonkin suoraan nautintokeskukseen osuvan melodialinjan jäljille. Silloin tuotannon kaikki kerrokset tihkuvat viattomuutta.

Ilmaisutavan ylittävää identiteettiä The Slow Rushilta ei kuitenkaan löydy. Pikemminkin tunnuskuvien ja tunnekatalyyttien varaan rakennettu ääniavaruus viittaa omaan peilikuvaansa. Siellä täällä Parker taikoo esiin Borderlinen, Lost In Yesterdayn ja Posthumous Forgivenessin kaltaisia vakaapiirteisiä sulokkeja, mutta ensisijaisesti musiikki elää vain hetken kerrallaan. Seuraavan sävelen myötä jotain kuolee pois.

Mielihyvää tihkuvana mutta sydämen ohittavana impulssisuihkuna The Slow Rush personoituu ylellisyystuotteeksi, joka on ohjelmoitu stimuloimaan. Tilastokeskuksen luokittelussa tällaisia valmisteita kutsutaan puolikestohyödykkeiksi.