Usein puhutaan vaikeasta kolmannesta albumista. Rebekka Holin vuonna 2021 ilmestyneen Posliinijättiläinen-debyytin ja viimevuotisen Kukkaan-kakkosen seuraaja tuntuu sellaiselta. Siis itselleni.
Mietin edellislevyn kohdalla, että Holin voi olla vaikeaa pitää kiinni sen ihanan naiivista, folkahtavasta ja toisaalta röyhkeän rokkaavasta soinnista. Jostain syystä tuntui, että Holi saattaa haluta eteenpäin, ilmaisemaan itseään kirjavammin, ja niin Vyöry-albumilla tapahtuu.
Vyöry on yhä leikkisää ja kerronnallista Rebekka Holia. Saippuoita haistelemaan ja Tämä kirahvi osoittavat heti, ettei artisti ole kadottanut viattomuuttaan. Akustisella soinnilla elämää ihmettelevät, hetkittäin hyvinkin irrottelevat laulut ovat hyviä osia kokonaisuudessa, mutta samankaltaisia lempeitä kappaleita on mukana hieman liikaa.
Kukkaan-levyllä repäistiin muutamaan kerran oikein kunnolla, rokattiin menemään miettimättä sitä, miten kuuluu rokata. Vyöryn 34 minuutin mittaan kaipaisi hieman enemmän juurikin sitä vyöryä. Temppeliin tuun ja Päässäni on koira tuovat levyn alkupäähän mukaansatempaavaa villeyttä, johon ei juuri enää palata.
