Indie rockin ja -popin ystävät ovat todennäköisesti törmänneet Rebekka Holin nimeen, kun puhutaan kiinnostavimmista uusista tulokkaista. Holin debyytti Posliinijättiläinen (2021) esitteli jossakin Luukas Ojan, Ursus Factoryn ja Rosita Luun hengessä kulkevaa suomi-indietä, josta on monella tapaa ylitarjontaa, eikä kovin omaperäisiä ääniä tunnu puhkeavan nykyisin esille.
Mutta siinä missä Holin debyytti oli miellyttävästä yleissoundistaan ja paikoitellen varsin näppärästä laulunkirjoituksesta huolimatta vielä liian rönsyilevää, löytyy tuoreelta Kukkaan-albumilta kaikki edeltäjänsä parhaat puolet luontevalla ja positiivisella kehityksellä. Nyrkkeilijän ja Viisas nuori mies -kappaleiden tyylinen lähes putromainen kerronta sisältää sopivassa balanssissa huumoria ja rehellisyyttä. Holin tekstit ovat levyllä helposti lähestyttäviä ja tehokkaita ilman sitä väkinäisen teennäistä Kallio-runoilijaestetiikkaa, johon törmää nykyään aivan liian usein. Niissä on myös paikoitellen jopa Gösta Sundqvistin pilkettä ilman, että lopputulos on lakonisen siirappista maustetyttöilyä.
Levyn rockahtavimmat hetket Minä ja Amalia sekä Koiranainen jytäävät ihastuttavalla koruttomuudella pukematta ylleen mitään itsetietoista ”se on vain punkkia” -laiskuutta. Sovitukset tai taltioinnit eivät tunnu kaipaavan aidosti enää mitään lisättävää tai poistettavaa, joka osoittaa Holin kyvyn pelata yksinkertaisilla palikoilla omaksi edukseen. Toisaalta kappaleet kuten Huoleton ja Kukkaan osoittavat kykyjä luoda myös vivahteikkaampia sovituksia, jotka pitävät kuuntelijan otteessaan vaikka niissä ei olekaan villimpien kappaleiden tarjoamaa energialatausta.
Rebekka Holilla on selvästi tarjota kotimaisen indien kentälle raikas annos persoonallisuutta, jota se on tuntunut kaipaavan jo joitakin vuosia. Kukkaan on piristävä albumi täynnä hienosti rakennettuja kappaleita, jotka ovat samaan aikaan aitoja ja kekseliäitä. Artisti on selvästi puhkeamassa kukkaan tarjoten seuraavan kesäfestivaalien kestosuosikin.