Lahjakas ja työteliäs Osmo Ikonen on viihdyttänyt pitkään niin solistina kuin bändipuolella. O2 on hänen viides soololevynsä. Kymmenen kappaleen albumi tuntuu osiaan pidemmältä muttei lainkaan pitkäveteiseltä kokonaisuudelta. Kansien väliin mahtuu tarinoita ihmiselämän iloista ja kinoista.
Levyä hallitsee tuttu soultyyli, minkä tuntee heti, kun Viivaa pitkin lähtee soimaan. Ikosen samettisen pehmeä soundi elää harmoniassa kitaran, koskettimien ja rumpujen kanssa.
Soulin lisäksi kuullaan toki muitakin tyylilajeja, tempoja ja sävelkulkuja. Singleksi vapautettu Yksinkertaista on hyväntuulinen folkpop-teos. Se on yksinkertaisuudessaan kaunis ja kertoo osuvasti parisuhdekiemuroista, tai nimenomaan kiemuroiden puuttumisesta. Upea Aurinko lämmittää jousisoittimista nauttivaa musiikinkuuntelijaa. Hetken mietin, että tässäkö meillä on 2020-luvun Kaj Chydenius.
Levyn viimeiset kappaleet tuovat kalliolta kukkulalta takaisin matalammalle maanpinnalle. Kilpikonnan laulu ei ole vaikuttava loppuhuipennus vaan lässähtävä rallatus. Ehkä tämä maailma toisaalta kaipaa myös iloisia ja harmittomia lauluja, joissa pohditaan ”miten mäkin voisin olla noin zen”.