Kun viime vuosituhannen lopulla pillit pussiin tuikannut turkulaislegenda julisti tekevänsä paluun levykantaan, pettymyksen pelko ja intoileva kihelmöinti kilpailivat. Olisiko No Place Like Alone puolivillaista vanhan lämmittelyä? Tähän johtobiisinä julkaistu, levyn geneerisin biisi Well Seasoning kuitenkin miedosti viittasi.
Pelko on kuitenkin turha, ja levy on sellainen kuin Xysman uraa seurannut odottaakin: siinä on kyllä jotakin tuttua, mutta paljon odottamatonta. Siinä kuuluu autotallirockin rehvakas riffittely, huuruinen pulputtelu, psykedelia ja klassinen hard rock. On ehkä liikaa väittää, että albumi istuu tyyliltään grindcoresta death metalin kautta stoner- ja garage rockiin ja edelleen popiin morfautuneen uran jatkoksi. Levy on Xysman myöhempien vaiheiden synteesi, joka seisoo vahvojen melodioiden tukemana täysin omilla jaloillaan komean jonon jatkona.
Hulvattoman eklektisestä lopputuloksesta kuulee, että bändi on tehnyt jälleen kerran mielensä mukaisesti.
Yhtye on 2006 edesmennen kitaristi Toni Straniuksen paikalle tullutta kiipparisti Janne Lastumäkeä lukuun ottamatta kokoonpanoltaan sama kuin lopettaessaan 1998. Bändin leimalliset, ainutlaatuiset ja herkulliset elementit ovat läsnä ja kunnossa. Rumpujen tahmea groove, lennokkaasti kuljetteleva basso ja selkopiirteisenäkin jännittävän vivahteikas kitaratyöskentely tekevät tämän bändin – unohtamatta Jani Muurisen tango-skenessä marinoitunutta vibraattoa, joka kuulostaa nyt monipuolisemmalta kuin ikinä. Runsaana ujeltelevat sormiot maustavat kokonaisuutta upeasti.
Hulvattoman eklektisestä lopputuloksesta kuulee, että bändi on tehnyt jälleen kerran mielensä mukaisesti. Kuten aiemminkin, se on onnistunut hämmentävän näkemyksensä toteuttamisessa erinomaisesti: linja pysyy kuin ihmeen kaupalla selkeänä. Kokonaisuus on rikas ja bändi on hämmentävällä tavalla kotonaan tyylin vaihdellessa kappaleiden sisälläkin etukenoisesta remurockista 80-lukulaiseen syntikkahuuruiluun, dramaattiseen psykerockiin ja drone-paatokseen.
Tarttuva, iskevä, yllätyksellinen ja sopivalla tavalla omaehtoisen viisto No Place Like Alone on outo mutta moniulotteisuudessaan kiehtova levy. Se on sellainen mitä ei oikein osannut odottaa, mutta silti juuri sellainen kuin sen pitääkin olla. Se on ehtaa ja ainutlaatuista Xysmaa.