Vuodesta 2002 asti rässännyt brassiretkue julkaisee vasta kolmannen kokopitkänsä. No, hiljaa hyvä tulee. Tai ainakin melko hyvä.
Vanhan liiton thrash metal -paahdon nimeen vannova nelikko räiskii menemään vauhdilla ja genren perinteitä kunnioittaen. Vikkeläsorminen kitarointi, ”rässikompilla” viilettävä rumpalointi, vihastunut huutolaulu – nämä kaikki ovat periaatteessa kondiksessa, mutta jotain uupuu. Tai ei oikeastaan uuvu, tätä menoa vain on kuultu likipitäen samanlaisena 1980-luvulta asti. Miksi tarttua kopioon, kun originaalejakin on tarjolla?
Violator tekee retrohommaansa aivan hyvin, ei siinä mitään. Koulukunta on enemmän kallellaan Jenkkilän thrashiin, Dark Angeliin ja Vio-lenceen, kuin raakaan germaaniajoon tai hulluun eteläamerikkalaiseen kohkaukseen – vaikka yhtye Sepulturan kotimaasta tuleekin.
Unholy Retributionilla sahataan pätevää riffiä plektrat sulamispisteessä, mutta lopullinen voima ja aggressio eivät aivan välity. Uskoisinkin, että Violator on parhaimmillaan liveolosuhteissa, rokkiluolan kätköissä. Conversea ilmaan ja sitä rataa.