Tampereelta käsin operoiva, pitkän linjan indiemuusikoiden perustama Vuoret sai rutkasti kehuja Portti-esikoisellaan (2018). Rönsyilevä levy sivusi uutta shoegaze-aaltoa, mutta rikkoi genrekahleet ja esitteli kaiken kaikkiaan varsin persoonallisen vision suomenkieliselle vaihtoehtorockille. Kakkosalbumia on odotettu pitkään ja hartaasti.
Pettyä ei tarvitse. Kadottamatta ominta omaansa on kitaristi-biisintekijä Ville Aalto luotsannut joukkonsa laatimaan edellistä kiteytyneemmän albumikokonaisuuden, jonka uusia piirteitä ovat isoja yhteiskunnallisia kysymyksiä rohkeasti maalailevat tekstit ja kitaraindien laventaminen muun muassa elektronisten soundien suuntaan. Huomenna rauha ehkä on kolmen vartin mittaisena edeltäjäänsä selvästi lyhyempi mutta silti teosmaisempi.
Vuoret ei lusmuile hartiat lysyssä, vaan käyttää ärhäkkää mahtipontisuutta perushyveenään.
Nimestä voikin päätellä, että Aaltoa ovat mietityttäneet ihmiskunnan kohtalonkysymykset sodan, turbulenssin ja luontokadon aikoina. Aallon sanoittajan ote on enemmän kyselevä kuin julistava, mutta hän osaa sanoa asiansa silti suoraan, metaforaleikkiä tämä ei ole. Toiveet, pelot, raivo ja rakkaudellisuus sotkeutuvat manifestiksi, joka on monisäikeinen siinä kuin maailmakin.
Mitä musiikkiin tulee, Huomenna rauha ehkän uusia suuntauksia ei kannata painottaa liikaa. Ytimeltään Vuoret on edelleen yhtye, joka rakentaa kitaroilla, bassolla ja rummuilla ihanan äänivallin. 90-lukua voisi veikata muusikoiden rakkaimmaksi rock-vuosikymmeneksi, ja Teemu Innon lakonisuudessaankin jotenkin palava laulutapa ankkuroi biisit sen aikakauden indie-estetiikkaan.
Vuoret ei kuitenkaan lusmuile hartiat lysyssä, vaan käyttää jatkuvasti ja varsinkin levyn loppua kohti ärhäkkää mahtipontisuutta perushyveenään. Lopputuloksena on ryhdikäs albumi, jossa on ison teoksen tuntua. Ei tämä erinomaiselle debyytille ainakaan häviä.
Yritämme välttää perinteisiä rockmytologisia asioita, mutta vanhat studiot ovat ihania ja innoittavia.
Soundin kysymyksiin vastasi Vuoret-yhtyeen puolesta Ville Aalto.
Huomenna rauha ehkä -levyn myötä asemoidutte suomalaisen indien mittapuulla poikkeuksellisen selvästi yhteiskunnalliseksi bändiksi. Koetteko, että tällaisesta on ollut pulaa, ottaen huomioon, miten dramaattisia aikoja tässä eletään?
– Valtavirta on täynnä turvallista koko perheen musiikkia, mutta marginaalista onneksi löytyy tekijöitä, joilla on yhteiskunnallista näkemystä. Esimerkiksi Oranssi Pazuzu, Ydinperhe ja Kohti Tuhoa ovat olleet meille tosi inspiroivia yhtyeitä, vaikka musiikillisesti olemme eri maailmassa. Tilaa kyllä olisi suuremmallekin määrälle tekijöitä, joilla on musiikissaan selkeä maailmankuva ja halu käsitellä suuria kysymyksiä.
Uutta levyänne on saatu odottaa aika pitkään, ja siihen nähden kokonaisuus on varsin mutkaton, joskin mietityn oloinen. Millaisia prosesseja levyjen välillä on käyty läpi?
– Meidän oli tarkoitus väistää klisee, että kitaraindiebändi tekee toisesta levystään elektronisemman, teemallisen kokonaisuuden, mutta epäonnistuimme surkeasti. Äänittäminen alkoi puolivahingossa Teemun autotallissa kesällä 2020, ja pidimme pari sessiota Tampereen JJ-studiolla saadaksemme ison tilan ja analoginauhan sointia levylle. Yritämme välttää perinteisiä rockmytologisia asioita, mutta vanhat studiot ovat ihania ja innoittavia.
Singlenäkin julkaistu Vastentahtoinen kansallislaulu on levyn selviä täkyraitoja. Mikä on Vuoret-yhtyeen lempipaikka Suomessa?
– Lempipaikkojamme ovat sellaiset, joissa kaupunkiluonto kohtaa rakennetut ympäristöt, hallitun urbaanin kesannoinnin ja alakulttuurisen toiminnan. Tampereelta sellaisia löytyy vaikkapa Pispalasta ja Onkiniemestä. Edesmennyt Rantatien treenikämppämme on Vuorten kaikkien aikojen lempipaikka.
Teksti: Niko Peltonen
