Levyarvio: Ei tarvetta rikospaikkatutkinnalle – Vuoret-yhtyeen esikoislevyn lumovoima todistaa puheet sähkökitaran kuolemasta ennenaikaisiksi

Arvio julkaistu Soundissa 9/2018.
Kirjoittanut: Pekka Laine.

Arvio

Vuoret
Portti
Soit Se Silti

Vuoret-yhtyeen esikoisalbumia kuunnellessa keskustelu sähkökitaran kuolemasta tuntuu ihan dadalta. Sukupolvitoteemiksi kivetettynä kitara on toki kadonneen ajan symboli, matkalla kohti lupsakkaasti lerpahtaneita eläkepäiviä. On onneksi toinen tie.

Kitaroihin nojaava musiikki elää, jos se on merkityksellistä ja kiinnostavaa. Portti-kokonaisuuden huumaavassa ja loputtoman kiehtovalta tuntuvassa maailmassa piehtaroidessa oivaltaa sen, että oivallus ja luovuus – kitaroilla tai ilman – elää luontevimmin inhimillisessä mittakaavassa, keskisuuren kaupungin kokoisena. Ei koko kosmoksen halkaisevaa neroutta kannata kököttää odottamassa, Tampereen puitteet riittävät mainiosti.

Vuoret-yhtyeen musiikissa on monta asiaa, joihin rakastua. Ensikosketuksella hurmaannuin aluksi sävykkäästä orkestraatiosta ja kolmiulotteisena väreilevän äänimaiseman rikkaudesta. Äänistä on suora yhteys musiikin synnyttämiin mielikuviin, jotka pörisevät päässä poikkeuksellisen runsaina heti levyn avaavasta tyrmäävän komeasta Kartta-laulusta alkaen. Aivan kuin lentelisi unessa ja samalla täysin selväjärkisenä tutun elämänpiirin yllä, ihastelisi arjen kauneutta ja outoa riipaisevuutta.

Vaikutteet ja tyylilliset kimmokkeet on sulautettu niin saumattomaksi kokonaisuudeksi, että niiden alkuperän miettiminen on aivan turhanpäiväistä.

Ville Aallon teksteissä on poikkeuksellista lumovoimaa ja oveluutta, joka ei ole olemukseltaan ilmeisintä. Aalto rakentaa näennäisen vähäeleisesti maailman, jossa parasta on avaruuden tuntu. Täällä on helppo hengittää ja antaa oman tajunnan pulputtaa, vaikka sanat ja musiikki vyöryvät päälle lujaa. Kaikkialla on tilaa. Sanojen ja lauseiden ympärillä, ajatusten välillä. Selväsanaiset ja pelkistetyn toteaviksi riisutut fraasit laskeutuvat aloilleen kauniisti, mitä nerokkaan vähäeleinen laulutulkinta korostaa. Ideat tarjoillaan lakonisen eleettömästi, vaikka pinnan alla kihisee. Henkilökohtaisesta ja pakahduttavasta emootiovirrasta leikataan laajoihin yhteiskunnallisiin ilmakuviin pettävän helposti, ilman nytkähtelyitä.

Lyriikan kompuroimaton ja vaivattoman oloinen virtaavuus peilautuu myös sävellyksiin ja yhtyeen soittoon. Vaikutteet ja tyylilliset kimmokkeet on sulautettu niin saumattomaksi kokonaisuudeksi, että niiden alkuperän miettiminen on aivan turhanpäiväistä. Kertooko tämä kitaran sirisevä säröpilvi shoegazing-vaikutteista tai tuo toistuva hypnoosiriffi krautrock-levyistä hyllyssä?

Tuntuu typeryydeltä uhrata aikaa detaljitason rikospaikkatutkimukseen, koska jännitteensä komeasti säilyttävä Portti kertoo tärkeämpää tarinaa. Tämä suomalaisen kitarapopin tuleva klassikko valaa uskoa ja kannustaa kurkottamaan musiikilla niin kauas kuin mieli kantaa.

Muut artistin levyarviot

Lisää luettavaa