Kiinnostukseni Brett Andersonin kolmatta soololevyä kohtaan nousi hieman pohjalukemista, minne se oli painunut viimeisen Suede-levyn ja Brettin aiempien soolojulkaisujen takia, kun luin miehen hakeneen innostusta Laughing Stockista ja Spirit Of Edenistä. Noiden Talk Talk -yhtyeen loppukauden mestarillisten albumien voi kuulla kaikuvan vaimeasti Slow Attackin verkkaisen tempon, jännittävän orgaanisen sointimaailman ja paikoin kekseliäiden sovitusten taustalla, mutta levyn laadusta ne eivät valitettavasti kerro mitään.
Slow Attack aukenee hieman toistuvien kuuntelujen myötä ja etenkin kuulokkeilla levyn upea soundi ja runsaat puhaltimet kiehtovat, mutta sitkeäkään toisto ei nosta esiin sävellyksiä. Laulut seuraavat toisiaan hyvin samankaltaisina, eikä muistettavia melodioita tai kiinnostavia soinnutuksia ole nimeksikään.
Sävellysten laadun lisäksi suuri ongelma on Andersonin tulkinta, mikä on hämmästyttävää kun ottaa huomioon sen, että mies oli kuitenkin ehdotonta kärkikastia 90-luvun brittilaulajista. Nykyisellään Brettin kiihkoton, väsähtänyt nasaali aiheuttaa lähinnä ärtymystä.