Samoihin aikoihin englantilaisen popin etujoukoissa Sueden Brett Andersonin rinnalla taistellut Pulpin Jarvis Cocker nosti aikalaistensa soololevyjen riman erittäin korkealle loistavalla debyytillään. Nyt vuorossa on pitkään työn alla ollut Andersonin soolo.
Viivytyksen yksi syy oli miehen hairahdus tehdä omien äänitysten välillä yhteinen levy entisen Suede-kiistakumppanin Bernard Butlerin kanssa. Kyseinen The Tears -projekti romutti haavekuvan siitä, että nuo kaksi on luotu tekemään musiikkia toistensa kanssa.
The Tearsin albumi oli melkoinen antikliimaksi, vain ihan kohtalainen poplevy. Brett Anderson on ihan toinen juttu. Norjalaisen Fred Ballin kanssa työstetty levy on lähes kokonaan Brettin itse soittama ja jo se saa lopputuloksen kuulostamaan erilaiselta miehen aiempiin tuotoksiin nähden. Virtuoosimaista kitarointia ei nyt kuulla. Yleisilme on riisuttu ja rauhallinen, soundi välillä lähes demomainen. Andersonin ääni on hyvässä kunnossa ja tekstit tuntuvat rehellisemmiltä kuin koskaan.
Here Come The Tears-levyltä (2005) puuttuvia balladeja löytyy nyt yllin kyllin. Ne ovatkin kiekon parasta antia. Albumin käynnistävien kahden balladin jälkeen karahdetaankin sitten kunnolla karille. Peräkkäin kuultavat Dust And Rain ja Intimacy ovat väsyneintä ja kliseisintä Andersonia niin musiikillisesti kuin varsinkin tekstiensä puolesta. Näitä ei olisi kelpuutettu Sueden sinkkujen b-puoliksi kuivimpinakaan aikoina.
Kiusallisesta epätasaisuudesta huolimatta levy lupaa kuudella ässäbiisillään mielenkiintoista tulevaisuutta. Samalla se kumoaa väittämän, että Brett Anderson joutuisi luomisvoimansa löytääkseen aina jahtaamaan lohikäärmettä.