Viime vuosina moni amerikkalainen indieyhtye on mieltynyt eksoottisiin, tropikaalisiin vaikutteisiin. The Dodosin kolmannella albumillaan tekemä linjaus on pitkälti sama, mihin muiden muassa Animal Collective, Yeasayer ja Grizzly Bear ovat viimeisillä albumeillaan päätyneet: afro-karibialaisesti svengaaviin viidakkorytmeihin naitetaan Beach Boys -tyylisiä ylipirteitä duurimelodioita.
Tässä kontekstissa The Dodos on huomattavan folk ensemble. Karnevalistiset rummut ja iloisesti vispaavat, paikoin virtuositeettimaisella tarkkuudella näppäillyt akustiset kitarat vangitsevat kiihkeällä hypnoottisuudellaan, mutta samalla kaksikko rokkaa energisemmin kuin keskiverto rockcombo. Tyylihybridejä luovan No Colorin kappaleet kuulostaisivat todella taitavilta ja kokeellisilta, elleivät nämä maneerit olisivat jo tulleet niin tutuiksi.
Vastaansanomattoman viehättävällä melodialla levyn avaavan Black Nightin jälkeen huomio kiinnittyy jatkuvasti enemmän kappaleiden sovituksiin kuin itse sävelmiin. Se ei ole kestävän albumin merkki.