Philadelphia kuuluu USA:n mustan musiikin keskiöihin, joten ei ole suuri ihme, jos siellä varttuneet valkoiset pojat tekevät soulahtavaa musiikkia. Kyse onkin siitä, miten he sen tekevät. Dr. Dogin soul ei kulje sitä tyypillistä rataa.
Samannimisessä uudessa omatekoisessa studiossa paljolti livenä kyhätty B Room ei lähesty aihetta lajin muotoa tarkkaan tavoitellen, vaan sisältö edellä. Jo ensi tahdeista tajuaa, että asialla on rockbändi. Silti lopputulosta voi, varsinkin useamman kuuntelun jälkeen, sanoa hyvinkin soulpitoiseksi. Dr. Dogin soul pullahtaa pintaan vähän kuin Beatlesilla, siis selvänä pop-rockina, mutta kuitenkin tunnistettavasti. Paikoin Fab Fourin vaikutuksen kuuleekin selvästi (esimerkiksi Antibalasin torvien saattamassa Long Way Downissa) ihan niin kuin toisaalla läpi kuultaa täysin alleviivaamatta, että aikaa on vietetty myös George Clintonin ja Bootsyn musan parissa.
Jammaillen soittotilanteessa synnytetyt biisit eivät seuraa mitään kaavaa – viulun ja banjon leimaama Phenomenon koukkaa suorastaan countryn ja folkin puolelle – mutta vähäeleisesti mehukkaiden nyanssien päälle ymmärtävä kuusikko iskee syvimmälle hitaalla groovella alakuloisesti fiilistellessään, kuten gamble&huffmaisessa The Truthissa ja vereslihaisessa Minding The Usherissa.