Pari biisiä tätä minulle outoa bändiä kuultuani oli pakko katsoa netistä, kuinka hirveästi nämä viettävät aikaa tien päällä. Aavistus oli oikea. Ryhmä kiertää ahkerasti ja se kuuluu soitossa sekä sovituksissa.
Dr. Dog -bändi tuntuu myös tehtailevan tuosta vain loistavia retropopbiisejä. Se kuulostaa samaan aikaan sekä Yhdysvaltain englantilaisimmalta bändiltä että rouhean amerikkalaiselta. Vanhan soulin isoa biittiä, The Beach Boys -harmonioita, soundia suoraan The Bandiltä, kevyttä pop-psykedeliaa, powerpoppaavia stemmakitaroita, The Flaming Lipsiä jommankumman laulajan äänessä ja niin poispäin.
Viitteet vievät suurelta osin 1960-luvulle sekä 1970-luvun alkupuolelle. Soitto on rentoa ja elastista, välillä jopa vastustamattoman funkya, kuten Jackie Wants A Black Eyessa tai Mirror, Mirrorissa. Jokainen sävellys on potentiaalinen korvamato, mutta muutama erottuu silti: haikeat Where’d All The Time Go ja Shame, Shame, kantrahtava Station, soulahtava Unbearable Why sekä pienesti eeppinen Someday.
Dr. Dogia ei kaikesta huolimatta voi syyttää retroilusta. Bändi vain kuulostaa tältä. Tämä on omalla kotikutoisella tavallaan täydellinen levy.
