Earthin historia tuntuu kiertävän kehää. Legendaarisen, metallisen jäätikön nopeudella ryömivän Earth2-levyn (1993) dronetuksen jälkeen Earthin ainoa vakijäsen ja ikuinen primus motor Dylan Carlson julkaisi riffirokkaavan bändilevyn Pentastar: In The Style Of Demons (1996). Kuten muutkin Earthin julkaisut, se sai aikanaan hiukan nuivan vastaanoton. Erona moniin Earth-levyihin se ei ole noussut tunnustetuksi klassikoksi myöhemminkään. Bändi hajosi vuonna 1996, pian levyn julkaisun jälkeen.
Palattuaan musiikin pariin kymmenen vuoden tauon jälkeen, Carlson julkaisi jylhästi preerialla eroosion nopeudella väjäämättömästi henkiseen länteen ryömivän levyn Hex: Printing In The Infernal Method (2005). Se oli silkkaa neroutta. Jos vanhoja biisejä tällä uudella tyylillä versioivaa Hibernaculumia (2007) ei lasketa, tämä on seuraava bändin kanssa tehty levy. Rokkaaminen on musiikista kaukana, mutta ehkä tätä voisi sanoa riffikantritteluksi tai -hengellisyydeksi maailman hitaimmassa kirkossa.
Kuten Pentastariin, on tähänkin vaikea suhtautua yhtä antaumuksella kuin edelliseen levyyn – siis toistaiseksi. Pentastarin kohdalla meni lähes kymmenen vuotta vakuuttua sen hienoudesta. Tämä uusi tuntuu helpommin aukeavalta. Ehkä se hiipii vielä yhtä lähelle sydäntä kuin muut tässä arviossa mainitut levyt.