ERI ESITTÄJIÄ: Meet The Scene – An Introduction To Finnish Underground Guitar Pop

Minne skene menee? Tämän kokoelman perusteella se ei mene minnekään. Skene pysyy tukevasti paikoillaan ja on pysynyt jo pitkään. Suomalaista, mutta ehdottomasti englanniksi laulettua kitarapoppia esittelevä kokoelma täyttää odotukset kaikin tavoin. Levyn 18 artistista vain paria voi kuvailla persoonallisiksi ja kiinnostaviksi akteiksi. Suurin osa esiintyjistä seuraa kovin suoraviivaisesti omia suosikkejaan, olivat ne sitten Belle & Sebastianin kaltaisia skottilaisia runosieluja tai BuffaloTomin ja Dinosaur Jr:n tapaisia amerikkalaisia vaihtoehtorockin pitkämatkalaisia. Luultavasti levyn linjaus kertookin enemmän sen koostajan, Sue-lehden avustajan ja levyllä esiintyvän Ben's Diapers -yhtyeen rumpalin Mikko Haapalaisen omista mieltymyksistä kuin suomalaisen kitarapop-skenen nykytilasta.
Yhden biisin mittaisen näytteen perusteella suurin osa kokoelman esiintyjistä operoi juuri siellä, missä niiden kuuluukin eli kansallisen vaihtoehtorockin marginaalissa. Jos musisointi ei ole edennyt omien ihanteiden suurpiirteistä toisintamista pidemmälle, niin on järjetöntä edes puhua aliarvostuksesta. Tällaisella kokoelmalla artistien näköalattomuus suorastaan korostuu eikä ole mitenkään yllättävää, että kärkikolmikoksi kohoavat juuri ne aktit, joiden näkemyksessä on edes hieman syvyyttä. Niistä Kevinin Stereolabia ja Velvet Undergroundia rehvakkaasti naittava Motorways ja Sister Flon brittiläisen indie-idealismin 60-luvun folk- ja west coast-tunnelmiin yhdistävä Runboyrun ovat tuttuja jo yhtyeiden omilta julkaisuilta. Levyn kolmas helmi on Spokanen mogwaimaisesti, mutta pehmeämmin mateleva Fucked Up In Glasgow.
Biisinkirjoitustaidon ja kaikenlaisen oivaltavuuden lisäksi yhtyeiden suurin ongelma on pätevien ja persoonallisten laulajien löytämisessä. Levyn rock-henkisemmästä porukasta erottuvat edukseen oikeastaan vain Olli Linnan aka Elliott Scalen vaivaton tulkinta sekä Cheerleaders Unitedin veteraanisolistin ja Kouvolan Sanomien urheilutoimittajan Timo Rannan suoritus, jossa on tyylitajua ja uskallusta. Tosin vastapainoksi United-kitaristien tyylikkyys onkin sitten spittarien ja tennissukkien yhdistämisen luokkaa.