Frank Blackin edellinen albumi Honeycomb (2005) yllätti olemalla rento ja luonteva valkoisen miehen countrysoulpaketti. Pixiesin äkkivääräilystä tai Frank Blackin kireästä huutosoundista oltiin siirrytty pehmeästi rullaavaan ja mietiskelevämpään ilmaisuun. Uusi tupla jatkaa syventymistä etelän maalaisten souliin.
Uutuudella kuullaan myös tuttua kulmikasta kitarointia, mutta punkista ponnistava vaihtoehtorock on läsnä ainoastaan hengessä. Ja sehän sopii, sillä rytmikäs kantrirokittelu sujuu Frank Blackilta ja sessiomuusikoilta erinomaisesti. Rentoutunut laulutulkinta ja New Orleans -piano kuljettavat näitä biisejä aivan yhtä hienosti kuin koliseva basso ja riipivät särökitarat Pixies-klassikkoja. Itse asiassa keskiverrommat sävellykset pelastetaan useasti juuri Memphisin muusikkojen sovitus- ja soittoratkaisuilla. Ilahduttavaa on huomata myös, miten kappaleet kuitenkin kuulostavat Frank Blackin sävellyksiltä ja sanoituksilta. Siirtymä 90-luvun alternatiiviräimeestä jossain Van Morrisonin, Tony Joe Whiten ja Neil Youngin naapuritonteilla pyörivään lauluntekemiseen tuntuu luontevalta.
Kuten miltei kaikki tuplalevyt, tämäkin on turhan raskas kerralla nautittavaksi. Levy kerrallaan maha täyttyy makeasta juuri sopivasti.