Mitä saadaan, kun samaan yhtyeeseen lyödään Suomen Phil Anselmo ja Zakk Wylde? Tietysti Godsplague, joka on juuri saanut ulos kakkosalbuminsa Triumph. Helsinkiläiskvartetti on osoittautunut energiseksi ja viihdyttäväksi liveaktiksi, mutta yhtä tappavaa jälkeä yhtye ei saanut aikaiseksi reilun vuoden takaisella Evilution-debyytillään, vaikka se mainio levy olikin.
Triumph osoittautuu orgaanisemmaksi ja maanläheisemmäksi teokseksi kuin edeltäjänsä, mistä lienee kiittäminen levyn tuottanutta kitaravelho Petteri Hirvasta. Euge Valovirran kitarat möyryävät kuin ison amerikanraudan V12-moottori, jonka ylle Nico Hartosen kelpaa päästellä rasvaisen mehukasta tulkintaansa. Valitettavasti tämän vastapainoksi O.J.:n rummut kuulostavat pahvilaatikoissa pomppivilta villasukkien päällystämiltä jalkapalloilta.
Praise The Wounds olisi Black Sabbath -klassikko, jos sävellyskrediiteissä lukisi Iommi/Ward/Butler/Osbourne. Hell Raisin’ Beer Drinkin’ on puolestaan mainiosti rullaava bilebiisi. Good As Hell ja Supersatan puolestaan osoittavat, että ei Godsplagueta voi ainakaan liiallisesta ryppyotsaisuudesta syyttää. Kun muu materiaali ei kuitenkaan yllä samalle tasolle ja tuotannossa on vajavaisuuksia, on levyn keskiarvo helppo laskea.