Tytön leima jää helposti päälle. Ei kai ole aivan sattumaa, että Juliette Lewisin viimeisin todella sähköinen rooli valkokankaalla oli vähän yli parikymppisenä Kathryn Bigelow’n Strange Daysissa (1995), jossa hän esitti rocklaulajaa. Siitä seuranneelle lepsujen roolien jatkumolle oli siis jo olemassa varteenotettava vaihtoehto: nousu rocklavojen garagegimmaksi kävi lopulta täysin luontevasti.
Neljän vuoden takaisella Tavastian-keikalla Lewis löylytti esiin juuri sen kiihkon ja kuumuuden, joka jo vuosia aiemmin oli roihauttaa valkokankaatkin tulenlieskoiksi. Vuoden alussa kuopatun Juliette & The Licksin levyt paljastivat toisen puolen – niissä hänen oman ilmaisunhalunsa takaa ei löytynyt kovin kestäviä rakenteita.
Uuden The New Romantics -bändin kanssa syntynyt Terra Incognita -soolo osoittaa odotetusti “halua kasvaa taiteilijana”, onhan Lewis jo 36-vuotias. Kunnianhimoisempi suunta tarkoittaa käytännössä tarkoitushakuista alavireisyyttä, joka peittää todellista linjattomuutta. Autotallista on tultu pää pystyssä pihalle, mutta koiranilmaan astuttu jo ennen oven avaamista.
Kevyet välipalat Fantasy Bar ja Uh Huh sekä itsemurhapommittajien mediakulttuurisen ymmärryksen puutetta pohtiva Suicide Live Bombers erottuvat joukosta kiintoisina. Kahdesta kreditoimattomasta bonusraidasta toinen on levyn pieni loppunousu, jossa tuottaja Omar Rodriguez Lopezin basso tykyttää pahaenteisesti.
Epätoivoisin hetki on Hard Lovin’ Woman, jossa Lewis vakuuttelee kypsyneensä Janis Joplinin tapaiseksi rankan elämän tulkiksi. Ai että mitä hänen pitäisi tehdä yltääkseen tavoittelemaansa? Juoda enemmän miehiä pöydän alle.