Kanadan täytyy olla maailman onnellisin paikka tällä hetkellä. Maasta tulee jatkuvalla syötöllä toinen toistaan hienompia popyhtyeitä, joissa kaikissa vaikuttaa ainakin valokuvista päätellen hyvinvoivan ja tasapainoisen oloisia musikantteja, vieläpä sukupuolikiintiöideaalien mukaisesti.
Albumimitassa debytoiva montrealilainen Land Of Talk virkkaa yhteen modernit indie-kitarat ja folkmaiset laulelmat harkitun minimalistisin silmukoin. Keulahahmo Elizabeth Powellin melkoisesti Feistia muistuttavassa äänessä on harvinaislaatuista viettelevyyttä ja notkeutta. Laulutulkintojensa ohessa hän kitaroi varsin rohkeasti ja kekseliäästi. Maanläheisiä sointeja suosiva soittaja tuntuu löytävän kulloiseenkin kohtaan juuri oikean sointukäännöksen ja väliin tarjoillut muunnossoinnut tekevät ilmaisusta paikoin juuri sopivasti haastavan. Erittäin tiiviissä yhteisymmärryksessä soittava rytmiryhmä luo trion musiikkiin raa’an ja maskuliinisen kontrastin, mutta jättäytyy uutterien kuhnureiden tavoin palvelemaan kuningatartaan.
Land Of Talk tekee pienistä asioista suuria. ”I love you like I do, and then I die” -riviä kertosäkeessään toistavaa, valloittavaa nimikappaletta kelpaa luukuttaa päivästä toiseen. Se kyllä kestää.