St. Vincentin edellinen kokopitkä Masseduction hurmasi futuristisuudellaan itsensä Soundin toimittajien vuoden 2017 parhaaksi ulkomaalaiseksi levyksi. Masseduction takasi St. Vincentille alias Annie Clarkille paikan kitaramusiikin tulevaisuuden suunnannäyttäjien harvassa joukossa.
Uudella levyllä Masseductionin futurismi saa väistyä aikamatkailun tieltä, mutta Daddy’s Home tuntuu ottavan vähintään pari askelta taaksepäin edeltäjäänsä nähden.
Daddy’s Homen estetiikka on rakennettu hieman kierrätetyn tuntuisille elementeille – menneelle maailmalle, jota moni rock-fanikin tuntuu haikailevan.
Nostalgialla, oli todellista tai keinotekoista, on valtava vaikutus ihmisen tunteisiin. Daddy’s Homen estetiikka on rakennettu hieman kierrätetyn tuntuisille elementeille: klassiselle rockille, olkatoppauksille, keskilännen tienvarsikapakoiden tunnelmalle – menneelle maailmalle, jota moni rock-fanikin tuntuu haikailevan.
Levyn selkeitä tähtihetkiä on sinkkulohkaisunakin julkaistu Pay Your Way In Pain, jolla tarina etenee mykkäelokuvamaisesta kapakkapianosta Prince-henkiseen funkiin, jonka voisi kuvitella jollain tavalla sopivan myös Clarkin edelliselle albumille.
Retroilu on hitti tai huti -peliä. Rock-artistien retrokokeiluista parhaana esimerkkinä viime vuosilta voi hyvällä syyllä pitää Arctic Monkeysin Tranquility Base Hotel + Casinoa (2018), jonka roolileikki onnistui auttamaan laulaja Alex Turnerin pois inspiraation umpikujasta.
Daddy’s Homen suurin ongelma on mieleenpainuvien kappaleiden puuttuminen. Hieman etäiseksi jäävä albumi ei tempaise mukaansa samalla tavalla kuin häpeilemättömän moderni Masseduction, vaan levyn loputtua kuulija tuntee olonsa pöllämystyneeksi. Tässäkö tämä oli?
Albumi tuntuu pettymykseltä mahdollisesti siksi, että sen ja edeltäjänsä kontrasti on niin merkittävä. Valitettavasti artistin töitä on mahdotonta käsitellä vertaamatta niitä aiempiin tuotoksiin. Daddy’s Home ei ole huono albumi, mutta ei sitä tasoa, mitä Annie Clarkilta voi odottaa.
Voi olla, että Daddy’s Home löytää arvostuksensa ja paikkansa ajan kanssa, mutta sen helmet tuntuvat olevan vielä hukassa. Käynkö katsomassa kapakkapianon takaa?
