Arvio: St. Vincent tähyää vaihteeksi 1990-luvun suuntaan – All Born Screaming on parhaimmillaan pysäyttävä levy

Pakko myöntää, että itselläni meni otsa ryppyyn All Born Screaming -albumin ensimmäisten singleraitojen ilmestyessä. Edellisellä Daddy’s Home -levyllään (2021) St. Vincent valitsi musiikkinsa esteettiseksi lähtökohdaksi vakosamettisen ja tupakansavuisen 1970-luvun. Tuloksena liuta varsin vakuuttavia omaelämäkerrallisia lauluja ja kritiikkien pakolliset nostalgiatölväisyt.
Nyt ensimmäiset välähdykset uudesta synnyttivät vaikutelman, että Annie Clark on vääntänyt aikakoneen potikkaa parikymmentä vuotta eteenpäin ja päättänyt ottaa tyylireferenssiksi 1990-luvun artsuilevan rockin. Teatraalinen Tori Amos tuolla, Nine Inch Nails -kaikuja hönkivä puoli-industriaalirynkyttely täällä. Jossakin maamerkkinä rummuttaa levyllä vieraileva Dave Grohl.
Makuasioita, on tapana sanoa. Omissa korvissani ysärityylilainat tuntuivat kieltämättä yllättäviltä, mutta ennen kaikkea ankeilta. Onneksi tilanne ei ole niin vakava, mitä esimerkiksi Flea-kappaleen uhoten prosessoiduilla sähkökitarariffeillä ruhjova kertosäe väläyttää. Kokonainen albumi steroideilla päivitettyä amerikkalaista taide-altsua neljännesvuosisadan takaa olisi katastrofi.
Onneksi tuottaja St. Vincent on päätynyt varsin rönsyilevään ja moneen suuntaan sojottavaan käsialaan rakentaessaan puitteet taiteilijapersoonan lauluntekijä-muusikko-puoliskolle. Täydellinen kokonaisvastuu merkitsee tietysti vapautta tehdä mitä huvittaa, ja tietyissä tyylirönsyissä on itsetarkoituksellista kirmailua.
Tuotantoratkaisujen sijaan pääosassa on kuitenkin laulaja-lauluntekijä Annie Clark, jonka moodi on edelliskierrosta introvertimpi ja vakavampi. Ylväällä ja yön mustalla melankolialla käyvä avauslaulu Hell Is Near antaa yhden reittivaihtoehdon halki St. Vincentin maailman sen tämänhetkisessä muodossa.
All Born Screaming on parhaimmillaan intensiivinen ja pysäyttävä moderni balladi- ja tunnelmamusiikkilevy. Violent Timesin raukean intensiivinen noir-melodraama kuulostaa instant-klassikolta, jonka kruunaa pakottomassa voimankäytössään aivan järisyttävä laulusuoritus. Teatraalisten rokkausnumeroiden sijaan St. Vincent näyttää rohkeutensa Reckless– ja The Power’s Out -laulujen rikkinäisessä avoimuudessa ja omituisesti huojuvassa maisemassa.