Levyarvio: Viisastelevaa venkoilua ja kohtuutonta kohkausta – Tiisun irvikuva arjesta tavoittaa siitä jotain olennaista

Tiisu
III
Kaiku

Tiisun erityinen paikka kriitikoiden sydämissä lienee kolmanteen levyyn mennessä betonoitunut: sitä vihataan enemmän kuin mitään muuta suomirockbändiä. Yhtyeen soittotyylissä on viisastelevaa venkoilua kuin ilmaisutaitolukion kieliposkisimmassa bändiprojektissa ja solisti Henrik Illikainen revittelee kuin Teatterikorkeakoulun pääsykokeissa. Tiisun kuunteleminen on kuin olisi joutunut firman pikkujouluissa katsomaan viinan ja alapääjuttujen ympärillä pyörivää keski-ikäisten hassuttelumusikaalia. Jokaisen ohjelmanumeron toivoo olevan viimeinen.

Samalla lukeudun bändin ihailijoihin. Kun nykyään Arttu Wiskari ja Mökkitie Records ovat onnistuneet nostamaan banaalin ja kammottavan musiikin jonkinlaisen uskottavuuden ja rehellisyyden alttarille, asiaa ei enää edes hävetä sanoa. Tiisun III:n biisimateriaali on poikkeuksetta tarttuvaa, ja kun Illikainen keuhkoaa paatoksella kahvinkeitosta, työhakemuksista ja paristojen kierrätykseen viemisestä ylisoitetun ysärialternativen ja härskin skeittipunkin päälle, on tässä kaikessa jotain marttiservomaista viisautta. Ehkä sketsihuumorin lailla suomalaisen arkipäiväisyyden irvikuvaa, mutta siksi myös sen ytimessä.